Rahoja odotellessa ehtii pohtia, mihin on tullut sotkeuduttua.
    Minusta on tulossa yksi pikaluotonottajista, vippaajista. Lainaamme rahaa tarpeisiimme ja otamme sen sieltä, mistä sitä helpoiten saamme – tekstiviestillä vippejä myöntävältä yritykseltä.
    Olemme uusi, 2000-luvulla syntynyt ihmisryhmä, jota ei olisi voinut syntyä minään muuna aikana. Vuonna 2008 vippaajia arvioitiin olevan vain kolme prosenttia Suomen kansasta, mutta luultavasti meitä on enemmän. Meissä ruumiillistuu nolkytluku: mobiiliteknologian käyttö, helppo raha ja sen suruton kuluttaminen.
    Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2008 otettiin yhteensä 1 027 606 pikavippiä. Se tekee noin 2 800 tekstiviesti- tai nettihakemusta päivässä. Niillä vipattiin vähän yli 187 miljoonaa euroa. Keskimääräinen laina oli suuruudeltaan 183 euroa.
    Viidenkympin pikkulainallani, jota olen odottanut tuskastuneena jo tunnin, olen vippaajien keskuudessa pikkutekijä. Ja tyhmä sellainen. Pikavippijärjestelmä toimii nimittäin sillä tavalla, että on järkevämpää lainata lähes samoilla kustannuksilla isompi summa. Nyt maksan viidenkympin lainastani kuluja 15 euroa, mikä prosenteiksi muutettuna on lukema, jota en viitsi edes ajatella.
    Kuluilla ja koroilla tämä bisnes pyörii.
    Vippaajat maksoivat vuonna 2008 yli 44 miljoonan euron edestä erilaisia kuluja vippaamistaan rahoista. Summa meni pikalainafirmojen taskuihin.
    Siihen summaan minun panostukseni on toistaiseksi ollut kaksi tekstiviestiä, neljä euroa.
    Viimein kello 17.37, kaksi tuntia ja viisi minuuttia ensimmäisen viestin lähettämisen jälkeen, kännykkäni piippaa taas.
    ”Kiitos, Tekstivippi on tilillänne noin 5 min kuluessa. Laskun saatte postitse.”
    Tililleni on ilmestynyt pano +50. Se on elämäni ensimmäinen pikavippi.
    Mistä rahat tulivat?

Aivan ensimmäisenä näkee Juhani Tammisen. Aurinkokuninkaaksi itseään kutsuvan lätkävalmentajan kuvaa ei voi olla huomaamatta. Kookas mustavalkoinen piirustus roikkuu seinällä faksin yläpuolella. Se on ainoa elementti, joka erottaa pelkistetyn turkulaistoimiston tuhansista muista pelkistetyistä toimistoista.
    ”Se on kaverin piirtämä. Hän teki sen pyynnöstäni minulle joululahjaksi”, raidalliseen kauluspaitaan ja tummaan liiviin pukeutunut mies kertoo.
    ”Asetin sen ensin kotiin takkahuoneen seinälle, mutta vaimo ilmoitti, että se ei jää sinne”, mies nauraa ja jatkaa toimiston esittelyä.
    Toiminta lasiseinän takana näyttää samalta kuin missä tahansa telemarkkinointifirmassa.
    Matalat sermit erottavat luurit korvillaan tietokoneen ruutuja tuijottavat ponnaripäiset naiset toisistaan.
    ”Tässä tehdään päivän bisnestä”, liivipaitamies kertoo.
    ”Siis myönnetään luottoja. Yleensä meillä on kaksi tai kolme henkilöä tekemässä sitä työtä.”
    Ahaa! Jompikumpi naisista saattoi käsitellä minunkin tekstiviestihakemukseni.
    Ja tämä vieressä seisova, tavallisen suomalaisen näköinen mies, jolla on tavallinen suomalaisen miehen nimi, on henkilö, joka ensimmäisenä keksi, että lainaa voi hakea kännykällä.
    Antti Koivisto on Suomen, ja samalla koko maailman ensimmäisen tekstiviestipikalainapalvelun perustaja.

Se on vanha idea”, Koivisto kertoo, kun olemme siirtyneet pienen neuvottelutilan puolelle.
    Kevytsankaisia silmälaseja käyttävä Koivisto hypistelee papereita. Hän on tehnyt itselleen muistiinpanot, sillä hän ei ole tottunut antamaan haastatteluja.
    Niitä on toki aiemminkin pyydetty, mutta tähän asti Koivisto on kieltäytynyt. Ihmiset pikavippifirmojen takana eivät mielellään esiinny julkisuudessa.
    Nyt hän suostuu ensimmäistä kertaa kertomaan, miten Suomen tekstiviestivippibuumi sai alkunsa.
    Elettiin vuotta 1999, kun Koiviston kaveri paukahti tämän kotiin.
    ”Avaa telkkari! Avaa telkkari!” kaveri hoki, ja Koivisto teki työtä käskettyä.
    Televisiosta tuli yksi ensimmäisistä chat-ohjelmista, joihin ihmiset saivat lähettää tekstiviestejä.
    ”Viestit, joita sinne tuli, maksoivat viisi markkaa kappale, eikä niitä ehtinyt edes lukea, kun niitä tuli niin nopeasti. Ajattelimme, että jos ihmiset innostuvat noin paljon chatista, miksei heille voisi tuottaa tekstiviestipalvelua, josta olisi ihan oikeasti hyötyä?”
    Tuolloin 22-vuotias Koivisto oli kaverinsa kanssa jo pidemmän aikaa pyöritellyt erilaisia yritysideoita.
    Kaverukset olivat ihmetelleet, mikseivät pankit enää myöntäneet pienlainoja, joita kansan suussa oli kutsuttu vekseleiksi.
    Entä jos näitä pieniä lainoja voisi hakea tekstiviestillä? Tekstiviestit ja vekselit alkoivat tuntua hyvältä yhdistelmältä.
    Hanke ei kuitenkaan ottanut heti tulta alleen.
    ”Siinä vaiheessa idea jäi muutaman sähköpostin vaihdoksi teleoperaattorin kanssa. Silloin idea oli, että lainan olisi pystynyt laskuttamaan puhelinlaskun yhteydessä. Se ei onnistunut.”

Viisi vuotta myöhemmin, vuonna 2004, 27-vuotias Koivisto työskenteli Lassila & Tikanojalla, kun saman kaverin kanssa tuli saunanlauteilla puheeksi jo kertaalleen haudattu idea tekstiviesteillä haettavasta pienlainasta.
    ”Totesimme, että se oli liian hyvä idea heittää menemään ja päätimme koittaa uudestaan.”
    Kaverukset perustivat yrityksen nimeltä Vip Finland Oy ja sille palvelun nimeltä Tekstivippi.
    Alku otettiin varovaisesti. Firma mainosti pienillä mainoksilla Turun paikallislehdissä.
    ”Halusimme katsoa, osuvatko laskelmamme rahankierrosta ja luottotappioista oikeaan. Halusimme kokeilla pienellä volyymilla. Jos olisimme kolahtaneet mäntyyn, emme olisi lyöneet päätämme kovaa.”
    18. maaliskuuta 2005 – melko tarkkaan viisi vuotta sitten – yritys myönsi ensimmäisen pikalainansa. Sitten toisen, kolmannen, neljännen…
    Toiminta pysyi pienimuotoisena. Lainoja myönnettiin viitisen kappaletta päivässä, satasia sinne tänne. Firman pyörittämiseen riitti yksi läppäri.
    Kunnes 26. huhtikuuta 2005 – Koivisto muistaa päivämäärän hyvin, niin tärkeä se oli – illalla Koiviston kännykkään alkoi tulla viestejä: ”Te olette Kymppiuutisissa!”
    Totta se oli. Kymmenen uutiset esitteli turkulaisfirman liikeidean positiivisessa valossa. Pikalainojen arvioitiin olevan jälleen uusi osoitus suomalaisten kyvystä hyödyntää tekstiviestiteknologiaa.
    Uutisten mentyä Koivisto avasi firman koneen katsoakseen, oliko hakemuksia ilmaantunut lisää.
    Niitä oli tullut kymmenessä minuutissa enemmän kuin aiemmin koko viikolla. Ja lisää saapui koko ajan.
    ”Tuli kiire. Heti aamulla piti hankkia lisää tietokoneita ja soittaa kaikki tutut töihin.”
    Muillekin tuli kiire – perustaa pikavippifirmoja. Niitä nousi kuin kukkia toukokuiselle kedolle. Osa kopioi toimintaohjeet ja -ehdot suoraan Koiviston firman nettisivuilta kirjoitusvirheineen päivineen.
    Vuonna 2006 Koiviston Tekstivipillä oli toistakymmentä kilpailijaa, ja lisää syntyi koko ajan. Kuinka paljon, siitä ei kukaan pitänyt kirjaa. Kasvun näki lehti- ja kadunvarsimainonnasta.
    Viime vuonna Kuluttajavirasto laski yrityksiä olevan noin 75. Liikeidea levisi myös ulkomaille, ensin Ruotsiin ja sitten muualle Eurooppaan. Yhdysvalloista asti on kyselty, miten Suomessa on pikavippien kanssa pärjäilty.

Nyt Antti Koivisto on 33-vuotias mies, jonka yritys pyörittää miljoonan euron liikevaihtoa. Siltä on vipannut rahaa kaikkiaan satatuhatta suomalaista.
    Viidessä vuodessa bisnes on muuttunut. Lähes yhtä iso asia kuin Kymppiuutisten uutisointi tapahtui helmikuun alussa. Silloin tuli voimaan uusi kuluttajaluottojen myöntämistä säätelevä laki, joka asettaa selkeät pelisäännöt:
    Ei enää pikavippejä iltayhdeksän ja aamuseitsemän välisenä aikana.
    Ei enää ”Saat rahat tilillesi minuutissa” -tyyppisiä mainoslauseita.
    Luoton todellinen vuosikorko on kerrottava markkinoinnissa.
    Luotonhakija on tunnistettava huolellisesti ennen luottosopimuksen syntymistä – esimerkiksi verkkopankkitunnuksilla.
    Luotonhakijalle on toimitettava luoton sopimusehdot henkilökohtaisesti esimerkiksi sähköpostiin.
    Lisäksi tänä vuonna tulee todennäköisesti käyttöön oikeusministeriön työryhmän ehdottama pikavippiyritysten rekisteri. Siihen päästäkseen yrityksen on täytettävä edellytykset luotonantajana toimimiseen. Jatkossa ihan kuka tahansa ei voi enää perustaa omaa satalappusia tekstareilla suoltavaa firmaansa.

Villinä rehottaneesta vippibisneksestä suitsitaan salonkikelpoista elinkeinoa. Ehkä me luottoja hamuavat kuluttajatkin olemme vähän rauhoittuneet.
    Tilastokeskuksen mukaan vuoden 2009 kolmannella neljänneksellä, eli viime syksynä, pikavippien euromääräinen volyymi laski edelliseen neljännekseen verrattuna.
    Laskua oli vain kuusi prosenttia. Se on silti merkittävää, koska kyseessä oli ensimmäinen kerta pikavippien historiassa, kun määrä laski. Pikavippaus kokee ensimmäistä taantumaansa. Vaikuttaa siltä, että villin ja myrskyisän viisivuotiskauden jälkeen vippirahafirmojen bileet ovat ohi ja kulta-aika takana.
    Niin uskoo Antti Koivistokin.
    ”Just. Ehdottomasti.”
    Oman yrityksensä toimintaa Koivisto luonnollisesti kehuu mielellään, mutta koko toimialasta puhuttaessa hän varoo sanojaan.
    Vaikuttaa siltä, että hän kannattaa lähes jokaista muutosta, mitä viranomaiset ovat pikavippifirmoja kohtaan esittäneet.
    Koivisto kannattaa rekisteriä, joka siivoaisi alan mainetta pilaavat ylilyöntifirmat markkinoilta. Pakollinen luotonottajien tunnistaminen on helppo juttu. Yövippien myöntämisen firma lopetti jo vuonna 2005 kahden viikon kokeilun jälkeen, koska kysyntä oli niin pientä.
    Luoton sopimusehtojen toimittaminen on pikku juttu. Minäkin sain ne Tekstivipiltä sähköpostitse.
    Ainoa asia, jota Koivisto vastustaa, on luoton todellisen vuosikoron ilmoittaminen.
    ”Vuotuisesta korosta on hölmö kirjoittaa. Emme halua, että joku asiakas ottaa koko ajan lainaa. Jos joku tarvitsee jatkuvalla syötöllä pienlainaa, se on selkeä merkki, että hänen taloudessaan on ongelma ja luottotappion riski aivan järjetön. Emme me sen tyyppisiä asiakkaita halua”, Koivisto sanoo.
    Kuitenkin juuri todellinen vuosikorko auttaa kuluttajia vertailemaan pikavippiyrityksiä. Kalleimmissa pikavipeissä todelliset vuosikorot nousevat yli 2 000 prosenttiin.
    Ihan halpa ei ole minun viisikymppisenikään. Netin pikavippilaskurin mukaan sen todellinen vuosikorko on yli 800 prosenttia.
    Ei ole mikään ihme, että pikavippifirmoja on syytetty koronkiskonnasta. Keskusrikospoliisi tutki asiaa vuonna 2008, mutta totesi, ettei niiden toiminta täytä sen tunnusmerkkejä.

Pikavippibisnes on joutunut suotta syntipukiksi, harmittelee Koivisto tarjoillessaan kahvia ja Domino-keksejä.
    ”Puhutaan ylivelkaantumisesta ja unohdetaan, että siinä on taustalla valmiiksi maksamattomia vuokria tai muita kulutusluottojen eriä. Talouksia, joiden kulurakenne on jo valmiiksi väärä. Jos niitä aletaan paikata pienlainalla, maksetaan lainaa lainalla. Totta kai se on mahdoton yhtälö.”
    Eikä ylivelkaantuneille todellakaan kannata lainata rahaa, muistuttaa Koivisto.
    ”Ajatus ei missään tapauksessa ole lainata rahaa, jota ei saa takaisin. Se on bisneksenä aika huonotuottoista.”
    Pikavipin ottajat voidaan jakaa kahteen ryhmään: niihin, jotka ovat oikeasti rahapulassa ja niihin, jotka pitävät yllä yltäkylläistä elämäntyyliään vippaamalla silloin tällöin.
    Koiviston ihanneasiakas kuuluu jälkimmäisiin. Hän ottaa silloin tällöin vipin ja maksaa sen takaisin niin kuin on sovittu.
    ”Jos myönnämme 100–200 euron yksittäisen vipin, ja laitamme siitä 120–240 euron laskun, se on nopea juttu, joka on kerrasta ohi. Sillä ei voi millään ylivelkaantua.”
    Ei ehkä yhdellä vippauksella, mutta koko pikavippiverkoston kautta voi.
    Pahimmassa asemassa ovat ne, jotka ajautuvat noidankehään. He ottavat pikavippifirmasta lainaa maksaakseen toisen pikavippifirman lainan.
    Koska firmoja on 75, lainaaja pystyy melko pitkään pallottelemaan vippaamaansa rahaa paikasta toiseen.
    Kunnes hän lopulta päätyy umpikujaan, joka monen maksumuistutuksen ja perintälaskun kautta vie käräjäoikeuden tuomion kautta ulosottoon.
    Maksamatta jääneet pikavipit työllistivät pääkaupunkiseudun käräjäoikeuksia viime syksynä rajusti enemmän kuin aiempina vuosina. Velkaneuvontojen mukaan pikavippikoukkuun ovat jääneet erityiset nuoret aikuiset ja eläkeläiset.
    Mitä heistä ajattelee tekstivippauksen keksijä?
    ”Pitäisi lanseerata positiivinen luottorekisteri”, Koivisto ehdottaa.
    Idea ei yllätä. Pikavippifirmat ovat jo vuosia lobanneet positiivisen luottorekisterin puolesta.
    Rekisteri näyttäisi kaikki luotonhakijan eri tahoilta ottamat luotot. Pikavippifirmat pystyisivät tarkistamaan, miten pahasti velkaantuneelle ihmiselle ne ovat uutta lainaa myöntämässä.
    Koiviston mielestä olisi kaikkien etu, jos tiedettäisiin, mitä lainaa ja lainanlyhennyksiä asiakkaalla jo on.
    ”Silloin vältyttäisiin ikäviltä ylivelkaantumis­tapauksilta eikä tulisi tilanteita, joissa kuluttajalla on mahdollisuus maksaa velkaa velalla.”

Velkaa. Sitähän Suomessa riittää. Tilastokeskuksen mukaan kotitalouksilla oli luottoja vuoden 2009 syyskuun lopussa yhteensä 97 miljardia euroa.
    Parinsadan miljoonan euron pikavippibisnes on siinä summassa vain jäävuoren huipun kärki, mutta monen mielestä se on kaikista ihmisten velkaantumista edesauttavista ilmiöistä ikävin.
    Jotkut ovat jopa ehdottaneet koko liiketoiminnan kieltämistä. Koivisto ei odotettavasti lämpene ajatukselle.
    ”En yhtään ymmärrä, miksi pitäisi. Tämä on vain tapa lainata pieniä summia rahaa”, hän sanoo ja pitää pitkän tauon.
    Ja toistaa toiveen positiivisesta luottorekisteristä. Siitä koko bisnes tuntuu toivovan pelastajaa. Positiivinen luottorekisteri pienentäisi alan yritysten riskejä ja sitä myötä aloittaisi vippiyritysten välisen hintakilpailun. Kilpailu taas näkyisi kuluttajille entistä halvempina luottoina.
    Vaikka alan kulta-aika olisi jo takana, buumin aloittanut Koivisto uskoo, että pikavippibisnes on tullut jäädäkseen. Hän uskoo, että vippibisnes muotoutuu yhdeksi elinkeinoksi muiden joukossa.
    Niin todennäköisesti käykin. Alasta hyötyvät pikavippifirmojen lisäksi monet muut: pankit, jotka rahastavat tunnistautumispalveluilla ja lainaavat rahaa vippifirmoille, tekstiviesteistä osuutensa nappaavat teleoperaattorit, pikavippiyritysten kiihtyvästä mainosvarustelusta nauttivat media- ja markkinointiala.
    Yksi asia on varma. Minä en halua siihen mukaan. Toivon, että en koskaan elämässäni joudu tilanteeseen, jossa pikavippaus on ainoa ratkaisu rahaongelmiini.
    Aion maksaa vippilaskuni heti kun se kolahtaa postiluukusta.
    Maksamiseen menee vain kaksi minuuttia, ja sillä varmistan, ettei vippi vaivaa minua enää ikinä.

Matti Markkola
Kuva Teemu Granström

Romaani osuu aikaan, jolloin puhe paskaduuneista on vaimentunut ja puhe työurien venyttämisestä voimistunut.
    Mistään perinteisestä prekariaatin julistuksesta teos ei käy.
    Heti alussa romaanin kertoja julistaa: ”Ei mitään kovin ihmeellistä. Vain rahaa ilman työtä, rakkautta ilman vaivaa, hauskanpitoa ilman turhia jälkipuheita.” Päähenkilöiden pilkan kohteena on koko nuoren työkykyisen sukupolven kirjo jakkupukuisista menestyjistä matalapalkkaisen pätkätyön tekijöihin ja sosiaalietuuksien pummailijoihin. Loisan luomat hahmot katsovat ikäisiään suorittajia ylempää arvostellen, juovat drinkkejä, harrastavat irtoseksiä ja nautiskelevat elämästä.
    Mitä kapinaa se sellainen on?
    ”On se ainakin vastalause”, Loisa sanoo. ”Jotain muuta kuin vallitsevan tilanteen hyväksymistä.”
    32-vuotiasta esikoiskirjailijaa ahdistaa velvoitteita pursuava työelämä. Ylityöllistetyt ja stressaantuneet ihmiset ovat työmarkkinoiden käytettävissä, vaikka työmarkkinoiden pitäisi olla ihmisten käytettävissä. Monet nuoret myyvät osaamisensa puoli-ilmaiseksi siinä toivossa, että joskus seuraisi jotain parempaa.
    ”Tilanne otetaan annettuna. Että tuollaista työelämä nyt vain on, ei sille voi mitään. Mutta voipas. Ihmisten pitäisi uskaltaa pitää puolensa työmarkkinoilla”, Loisa sanoo.
    ”Meille on syötetty kauan sanahelinää kuten ’kaikki työ on arvokasta’ ja ’ihmisen pitää tyytyä siihen mitä on’. Romaanin henkilöt ovat tehneet johtopäätöksensä siitä, että ihmisten täytyy jatkuvasti olla jossakin heittopussina.”

Cause you’re free to do what you want to do. Ultra Naten purkkahouse soljuu kajareista. Elina Loisa istuu sohvalla ja siemailee olutta.
    Kameran edessä varmana esiintynyt esikoiskirjailija ei kasvotusten olekaan niin vaarallisen oloinen. Pikemminkin hieman ujo ja varovainen. Miellyttävä ja sympaattinen. Sittenkin jotain aivan muuta kuin hänen esikoisromaaninsa nainen.
    Loisa ei tätä nykyä juuri hengaile yökerhoissa, sillä hän hoitaa kotona yksivuotiasta lastaan ja suorittaa kahtena päivänä viikossa folkloristiikan opintoja Helsingin yliopistossa.
    Hangossa varttuneen Loisan tarina on varsin tavallinen kirjailijan urasta haaveilevan nuoren tarina. Viisivuotiaasta asti hän ajatteli ryhtyvänsä isona kirjailijaksi.
    ”Vasta lukion toisella luokalla tajusin, että ei se nyt ihan niin helposti mene. Tarvitsin hätäsuunnitelman.”
    Seurasi kirjoittamisen opintoja Räisälän ja Kymenlaakson kansanopistoissa ja sen jälkeen medianomin tutkinto Turun taideakatemian elokuvalinjalla.
    ”Sitten tajusin, ettei ohjaaminen ole se minun omin juttuni. Enkä halua uhrata aikaa sellaiseen, joka ei ole suurin intohimoni. Kirjoittaminen on.”
    Loisa kypsyi kirjailijaksi ja folkloristiikan opiskelijaksi ajan kanssa. Siksi häntä harmittavat puheet siitä, että opiskelijoiden pitäisi mennä nuorempana opiskelemaan ja valmistua nopeammin työelämään.
    ”On typerää puhua välivuosista. Ihan kuin vain johonkin ammattiin tähtäävään tutkintoon käytetty vuosi olisi oikea vuosi ja kaikki muut turhaa”, Loisa sanoo.
    ”Ihmisillä pitää olla aikaa löytää oma juttunsa. En minäkään lukion jälkeen tiennyt, että jotain folkloristiikkaa on olemassa.”
    Närkästyneen puheenvuoron saa myös haastattelupäivän uutinen opetusministeriön työryhmän kaavailemista tuhannen euron opintomaksuista.
    ”Olin siitä aamulla hirveän vittuuntunut. Jos sellainen maksu tulisi, joutuisin pienen lapsen äitinä harkitsemaan tarkkaan, milloin voisin ilmoittaa itseni läsnäolevaksi ja saada rahoilleni katetta. Valmistuisin paljon myöhemmin kuin nyt osapäiväisenä opiskelijana.”
    Hirveän paljon yksityiselämästään Loisa ei paljasta. Tämän kuitenkin tiedämme:
    Loisa on feministi. Siksi hänen romaanissaan valtaa käyttävät nainen ja hänen homoystävänsä. Romaanin heteromiehet näyttävät hölmöiltä.
    Loisa ei varsinaisesti ratsasta tietotekniikan aallonharjalla. Hän kirjoittaa yhä tietokoneella, jonka hän sai ylioppilaslahjaksi vuonna 1997 – ja jossa ei ole nettiä eikä wordia. Jos hän haluaa lähettää liitetiedoston, hänen pitää ensin siirtää se disketille ja sitten etsiä netillinen kone.
    Loisalla ei ole Helsingissä kantakapakkaa, mutta Berliinissä kylläkin: päivällä kahvilana ja illalla baarina toimiva Café Morgenrot, jonka kasvisbrunssista voi maksaa varallisuutensa ja omantuntonsa mukaan 4–8 euroa.
    Ja Loisa rakastaa Nina Hagenia.
    Esikoiskirjailija on hänen luomaansa naishahmoon verrattuna varsin tavallinen. Hahmon Loisa loi osittain siksi, että häntä ovat aina kyllästyttäneet sellaiset elokuvien ja kirjojen naiset, joiden seksuaalista holtittomuutta selitetään traumalla tai itsetunto-ongelmilla.
    ”Naisten seksikäyttäytyminen kuvataan usein negatiivisesti. Se on joko terapiakeino tai itsetuhoista toimintaa. Miehet saavat porsastella ja sekoilla ilman selittelyä.”
    Julkeat-romaanin nainen jakaa Maxin kanssa nuoret epävarmat poikaset, joita maailma ei ole vielä koulinut.
    Hän kiristää rahaa häneen rakastuneilta miehiltä ja naisilta, mutta harrastaa seksiä kuitenkin huvikseen ja itseään viihdyttääkseen. Hän ei sekoita seksiä muihin tunteisiin.
    ”Eihän yhden illan jutuissa välttämättä tunneta toista kohtaan mitään erityistä. Se on vain hauskanpitoa, vähän niin kuin viinan kanssa läträäminen”, Loisa sanoo.
    ”Mutta en minä välttämättä kehota ottamaan hahmoistani oppia. He tavallaan toimivat samoilla kovilla arvoilla, joilla yhteiskunta suurelta osin pyörii.”

Vapauttava masokistinen fantasia. Sellaiselta Loisan debyytti tuntuu.
    Kirjassa meitä tavallisia pakertajia moukaroivat ylivertaiset ihmiset, jotka eivät alistu ulkopuolelta asetettuihin kriteereihin.
    He tuhahtelevat vanhemmalle sukupolvelle, jonka mielestä tärkeintä maailmassa on asema, jonka saavuttaa.
    He paheksuvat tenttien, työhakemusten ja osa-aikatöiden parissa pakertavia yliopisto-opiskelijoita, jotka järkeilevät tulevaisuutta sen sijaan, että unelmoisivat siitä.
    Loisan hahmot eivät voi ymmärtää, että saadakseen ”ehkä joskus talon tai jotain vuohenjuustosalaattia pitäisi vuosikausia todistella ensin olevansa hyödyllinen jollekin muulle kuin itselle”.
    Onneksi he ovat edes ärsyttäviä.

KVG: Elämän koulun puolesta

Google ei paljasta paljon. Flickrin kuvassa punahiuksinen Elina Loisa myy Tulvaa ja t-paitoja Maailma kylässä -festivaalilla.
    Toisaalta selviää, että Loisa on osallistunut suomalais-japanilaisen yhdistyksen haikukilpailuun muun muassa seuraavalla runolla: enkelinkuva / nousee lumesta lentoon / lapset kasvoivat.
    ”Minä itse asiassa voitin kilpailun”, kirjailija huomauttaa.
    Kuluttaja-blogiin Loisa on kirjoittanut vauvanvaatehankinnoista. Blogikirjoituksesta selviää, että Loisa rakastaa vanhoja ruskean-vihreän-sinapinkeltaisia potkupukuja, jotka on tarkoitettu vain vauvoille, ”ei pikku supermiehille ja prinsessoille”.
    Ylioppilaslehden mielipidekirjoituksessa vuodelta 2006 Loisa paheksuu lehden huolta siitä, että ammattikorkeakoulusta valmistuneet medianomit nappaavat radiotoimittajan työpaikkoja akateemisesti koulutettujen nenän edestä.
    ”Ihan kuin olisi joku kauhea uhka, että ihmiset päätyvät ammatteihin eri väyliä pitkin. Suomessa tuijotetaan muutenkin liikaa papereita ja muodollista pätevyyttä. Voi ihminen kehittää itseään muutenkin kuin opintopisteiden kautta. Samoja tenttikirjoja voi lukea muutenkin”, Loisa sanoo nyt.
    Hän pitää yliopisto-opiskelua melkein leikkinä taideakatemian raskaisiin opintoihin verrattuna.
    ”Mulle tämä on enemmänkin harrastus. Pahoittelen, jos se kuulostaa kovin kevyeltä.”

Antti Järvi
Kuva Teemu Granström

Jukka Kola ihmettelee, mistä yliopisto edes saisi tietoja, jotka tekisivät päätöksistä juridisesti ja käytännöllisesti kestäviä.
    ”Ollaanko tässä esittämässä valtaa vai vastuuta? Kysymys on edelleen siitä, missä vaiheessa näitä ongelmia voidaan tunnistaa. Voidaanko jo valintakoetilanteessa tehdä ratkaisuja? Tämä näyttää enemmän siltä, että pistetään vastuuta sinne, missä sitä ei voi näillä keinoin edes toteuttaa.”
    Kolan mielestä päihdetestaustakaan ei ole ajateltu loppuun.
    ”Kuka sitä tekisi? Ja mitkä olisivat sen kustannukset?”
    Sora-työryhmän esitystä on kritisoitu siitä, että se antaa yliopistolle kurinpidollista valtaa, joka ei sille kuulu. Kärjekkäimmin kritiikkinsä muotoili Aalto-yliopiston ylioppilaskunta, jonka mukaan työryhmän esitys palauttaa yliopistoille 1800-luvun poliisivallan.

HÄH?

- Sora-työryhmän esityksen tavoitteena on parantaa turvallisuutta koulutuksessa ja sen jälkeisessä työelämässä.
- Kimmokkeena työryhmän perustamiselle toimivat mm. nokialaissairaanhoitajan kesällä 2007 tekemät insuliinisurmat.
- Lakien on tarkoitus tulla voimaan elokuussa 2011.

Farmasian opiskelijat, herätys!

Farmasian opiskelijat ovat ottaneet Sora-työryhmän ehdotukset vastaan aivan liian kiltisti, sanoo ainejärjestö Yliopiston farmasiakunta ry:n puheenjohtaja Pasi Peltoniemi.
    ”Harmi, että tähän ei ole vielä herätty. Tiedekunnankin kommentit lausuntokierroksella olivat aika vaisuja. Paljon jyrkemminkin olisi voinut vastustaa.”
    Farmasian opiskelijat ovat yksi työryhmän esityksen erityiskohteista, koska heidän alallaan ollaan tekemisissä potilasturvallisuuden kanssa.

”Suurimpia epäkohtia on se, että yliopisto laitetaan asemaan, missä se saa hyvin arkaluontoista tietoa rikosrekistereistä terveystietoihin.”
    Kolmatta vuotta farmasiaa opiskeleva Peltoniemi on parhaillaan opintoihin kuuluvassa pakollisessa työharjoittelussa Vuosaaren apteekissa. Suurin osa Peltoniemen työpäivistä kuluu asiakaspalvelutehtävissä reseptitiskillä ja itsehoitopuolella.
    Jos työryhmän ehdotus toteutuisi, yliopiston toimielimet, opiskelijaterveydenhuolto ja harjoittelupaikan henkilöstö voisivat vapaasti jakaa keskenään koulutukseen liittyviä tietoja.
    Esimerkiksi Peltoniemen pomo voisi saada käsiinsä häntä koskevaa terveystietoa.
    ”Silloin oltaisiin todella heikoilla jäillä. Jos tämä laki tulee, pitää riittää, että asioista tietää vain se, joka asioita koordinoi, eikä hän enää luovuta tietoa eteenpäin.”
    Peltoniemi aistii Sora-työryhmän esityksissä turhaa pelkoa.
    ”Lakiehdotuksessa lukee monessa kohtaa, että opiskelijalla on oikeus turvalliseen opiskeluympäristöön. Se tuntuu pyhittävän kaiken. Aivan kuin ympäristö ei olisi jo nykyään turvallinen.”

Matti Markkola
Kuva Teemu Granström

Työpajassa puuhastelee teekkareita, insinöörejä ja ohjelmoijia, joita voisi kansanomaisesti kutsua nörteiksi.
    Yksi heistä on Hans Häggström, koulutukseltaan tietojenkäsittelytieteen maisteri. Muutama vuosi sitten hän hurahti 3D-printtereihin, laitteisiin, joilla on mahdollista painaa lähes minkälaisia muoviesineitä tahansa miniatyyreista piirilevyihin.
    Muita laiterakentamisesta kiinnostuneita suomalaisia löytyi koneisiin keskittyvältä keskustelufoorumilta. Joulukuussa 2009 sovittiin tapaaminen porukalla, ja tammikuussa pystyssä oli rekisteröity yhdistys.
    Helsinki Hacklab etsii vielä kotia ja on Ptarmiganissa vain kyläilemässä. Tarkoituksena on vuokrata elektroniikan rakentamiseen soveltuva tila, jonne jäsenet kokoontuisivat viikoittain.

Hacklabeissa rakennettavat laitteet vaikuttavat sijoittuvan jonnekin melkein mahdollisen ja scifin välimaastoon.
    Esimerkiksi Häggströmin suosikkilaite 3D-printteri voi kuulemma periaatteessa monistaa itse itsensä.
    Villeimmät visionäärit kaavailevat laitteesta kolmansien maiden pienyrittäjyyttä tukevaa tuotantovälinettä.
    Edes muoviromun määrä ei lisääntyisi, jos komponenttien materiaalina voisi käyttää jätettä, kuten muovipulloja.
    ”Näen 3D-printterit kiinnostavana, demokratisoivana välineenä. Ne tuovat tuotannon jokaisen ulottuville suurten valmistajien sijaan”, Häggström sanoo.

Maailmalla hackerspace voi tarkoittaa aatteellista, sosiaalikeskuksen liepeillä toimivaa autonomisista tilaa tai kaupallista klubia, kuten San Fransisco Bayssa toimiva Techshop.
    ”Kaupalliset hakkeritilat ovat kuin punttisaleja nörteille. Jäsenmaksu on satasen kuussa, tiloissa on hienoja koneita ja laserleikkureita”, Häggström kuvailee.
    Toisenlainen esimerkki hakkeritilatoiminnasta on tietoturvaa ja sähköisiä oikeuksia puolustava saksalainen Chaos Computer Club (CCC).
    Ryhmä onnistui hankkimaan Saksan sisäministerin Wolfgang Schäublen sormenjäljet ja julkaisi ne painettuna kalvolle, jolla oli mahdollista huijata sormenjälkiskannereita. Schäuble oli vaatinut biometristen tunnistetietojen keräämistä kansalaisilta terrorismin varalta.
    Tempauksellaan CCC pyrki osoittamaan, että sormenjäljet ovat epävarmaa todistusaineistoa.

Hacklabin työpajassa Antti Karttunen puuhailee antiikkisen lankapuhelimen osia sisältävän esineen kimpussa. Laite muuttaa numerosarjan rytmiseksi, analogiseksi kilkatukseksi.
    ”Tätä voisi kutsua rytmisekvensseriksi.”
    Karttunen käyttää projekteissaan mieluiten kierrätettyjä osia. Hän koluaa kirpputoreja ja dyykkaa laitteita roskalavoilta.
    ”Vanha tekniikka on kiinnostavaa ja pomminkestävää. Tässäkin on messinkisiä osia”, hän intoilee.
    Keittiössä häärivä Hannu Mäkäräinen työskenteli 15 vuotta it-alalla, kunnes kyllästyi ja vaihtoi maisemia. Nykyisin hän on yrittäjä ja ”wannabe-hakkeri”.
    ”Hacklabin idea on, että ei kaiken tarvitse olla niin järkevää. Tärkeintä on nauttia siitä, mitä tekee”, Mäkäräinen selittää.
    Bisnesideat pysyvät kuitenkin mielessä, ainakin taustalla.
    ”Ajatuksenani on, että tästä ehkä jossain vaiheessa saisi itselleen elannon.”

Helsinki Hacklab on vielä alkutekijöissään, mutta osallistujat ovat innokkaita. Myös muualle Suomeen on perustettu hakkeriyhteisöjä.
    Häggström toivoo toiminnan laajenevan ja vakiintuvan.
    ”Haaveenani olisi järjestää maker faireja, joita USA:ssa on. Vuokraisimme messukeskuksen projektien esittelemiseen. Tapahtumaan osallistuisi muita hacklabeja ja alan yrityksiä.”
    Hakkeritiloilla on edessä valoisa tulevaisuus, uskoo Häggström.
    ”Elektroniikka on yksinkertaistunut ja ohjelmointi helpottunut. Tulevaisuudessa suurempi joukko ihmisiä hyödyntää modernia teknologiaa tee-se-itse-periaatteella. Globaali liike on nyt pikku hiljaa laajentumassa.”

Veera Nuutinen

Toinen oivallukseni liittyi käsitykseeni kulttuureista. Minun oli vaikea ymmärtää niitä länsimaisia naisia, jotka tahtoivat muuttua kulttuurien kohtaamisen nimissä nepalilaisia naisia nepalilaisemmiksi. Toki itsekin kunnioitin paikallisia tapoja esimerkiksi pukeutumalla hieman peittävämmin kuin Suomessa. Mutta koska oma liberaali katmandulainen feministipomoni ei ollut koskaan elämässään pukeutunut sariin ja painoi töitään caprihousuissa, en pitänyt itsekään erityisiä naamioleikkejä tarpeellisina.
    Samoin toimin myös suhteessa epäoikeudenmukaisina pitämiini perinteisiin. En kummemmin protestoinut niitä vastaan, sen jätin nepalilaisten naisten tehtäväksi. Mutta miksi hitossa olisin apinoinut tapoja, joita vastaan pomoni ja hänet ystävänsä taistelivat?
    Päättelin, että jos omaksun kritiikittömän innokkaasti vieraan maan ”kulttuurin”, kieltäydyn helposti näkemästä sen sisäisiä valtasuhteita – ja olen vaarassa kääntää selkäni kaikkein heikoimmassa asemassa oleville. Kulttuuriin kun vetoavat miltei aina ne, joiden valta-aseman kannalta se on suotuisaa. Oman etunsa edistämiseksi on kätevää julistautua kokonaisen kulttuurin äänitorveksi.

Yhtä varautuneesti suhtaudun puheeseen suomalaisesta kulttuuriperinteestä. Termiin tarrautuvat täälläkin usein ne, joiden saavutetut edut ovat uhattuna. Monet poliittisen korrektiuden julman ikeen alle jäämistä itkevät, kun ovat tottuneet mellastamaan, miten huvittaa. En tunnista heidän suomalaista kulttuuriaan omakseni.
    Se on vielä koomista, että kun kansanedustajan kännistä hottentottiurpoilua pidetään epäsopivana, hän järkyttyy kuin tikkarinsa menettänyt pikkulapsi. Mutta kun hän puolustautuu vetoamalla suomalaiseen kulttuuriin, koen sen jo miltei hyökkäyksenä.
    Siinä vastakkain eivät ole suomalainen kulttuuri ja maahanmuuttajat, vaan konservatiivisiin ja liberaaleihin poliittisiin arvoihin uskovat suomalaiset.

Veera Luoma-aho
Kirjoittaja on äitiysvapaalla oleva Ylioppilaslehden päätoimittaja.

Eli Mikä on rohkeaa, todella? Sukupuoleen ja seksuaaliseen identiteettiin liittyvien rajojen rikkominen, sillä niitä valvotaan herkimmin. Naiset ovat mestareita harppaamaan miehisiksi mielletyille elämänalueille. Meidän rajamme on piirretty tiukemmin, mistä seuraa, että on rajoja, joita rikkoa. On ensimmäistä naispappia, -pääministeriä, -taksikuskia, -huijaria, you name it.
    Miesten mahdollisuudet rajanylityksiin ovat rajallisemmat (sic) – jos on tahtokin. Silti ylityksiä on nähty. Koti-isät. Jari Sarasvuo ja Mikael Jungner.
    Viimeksi mainitut ovat mieshupakkoja. Heille on ominaista innostuminen ja tunteikkaat purkaukset. Elehdintä ja ilmeikkyys. Ylilyönnit. Loukkaantuminen. Katuminen. Tämän kaiken paljastaminen.

Herrojen hupakkous on hyvää mieheyden muutostyötä, mutta ravisuttavaa rohkeutta näkee yhdysvaltalaisen dokumenttiohjaajan Kimberly Reedin elokuvassa Prodigal Sons.
    Se kertoo Reedin omasta lapsuudenperheestä. Yksi hänen veljistään on hetero ja kärsii aivovauriosta, joka tekee hänestä arvaamattoman ja aggressiivisen, toinen on homo. Reed itse on transsukupuolinen ja lesbo.
    Perheen tukiranka on äiti, jonka katon alle lapsista ja heidän sydämenvalituistaan jokainen on tervetullut kunhan sallivat toisilleen vapauden elää ja olla. Reed on kameran edessä paljaana ja avoimena. Hän on kaunis, ja hän on rohkea.
    Häntä olisi helppo haavoittaa. Friikit, pervot ja sekasikiöt, kaikki poikkeavat, kohtaavat yhä peittelemättömiä katseita, haukkuja, halveksuntaa ja inhoa. Reedin äiti, valtaosa helsinkiläisistä ja pian lainsäätäjistäkin, tahdon uskoa, ovat kuitenkin osoitus siitä, että aika on otollinen rajanylityksille.
    Olisin halunnut huomauttaa rouvalle raitiovaunussa, että ei jokainen muutos ole askel kohti turmiota. Osa niistä on edellytys sille, että ilma olisi vapaampaa hengittää.
    En uskaltanut.

Johanna Laitinen
Kirjoittaja on kustannustoimittaja.

“Mikä sitä ajaa? Millainen koti sillä on?” On kolmannen opiskeluvuoden vappu ja olemme bileissä. Kysyjä on huojuva, silmälasipäinen poika. Hyvännäköinen. Joku Stiinan entisistä lyhytaikaisista poikaystävistä.
    Otan huikan kaljatölkistäni, neste on lämmintä. En tiedä, miksi ne tunkevat aina kysymään minulta. ”Mitä jos kysyisit siltä itse”, vastaan happamasti. Poika ymmärtää heti. Hän katsoo minua nopeasti päästä varpaisiin ja virnistää. ”Jaahas”, kuulen hänen hymähtävän poistuessaan.
    Läskiä tyttöä ei tarvitse tölväistä. Riittää kun vilkaisee ruhoa hymyillen. Minä en ole niiden liittolainen, ja ne saavat tietää sen.
    Tiesin Stiinasta paljon enemmän kuin rakastuneet pojat. Olin käynyt Stiinan vanhempien luona Tammisalossa usein. Stiinan äiti valmisti joka sunnuntai kolmen ruokalajin päivällisen. Minä pääsin mukaan, kun kierroksessa ei ollut poikaystävää.
    ”Ihanaa Veera kun tulit taas”, Stiinan äiti sanoi ja halasi minua, kun palasin päivällispöydän ääreen kuukausien tauon jälkeen. Stiina oli juuri eronnut jostakusta ja oli vaisulla tuulella. Jutustelin iloisesti äidin kanssa ja kauhoin lautaselleni lisää karpalomoussea. Tammisalossa en koskaan murehtinut liikakilojani.
    Tarjolla oli usein täytettyjä ohukaisia, Stiinan äiti valmisti niitä mielellään. ”Isä tykkää näistä savukalan kanssa”, Stiina sanoi hiljaa. Joskus katselimme vanhoja valokuvia, kuvia ponileireiltä ja rippijuhlista. Ylioppilasalbumissa Stiina näytti satumaisen kauniilta vaaleanvihreässä mekossaan. Jokaisessa kuvassa oli vaari, setä tai veljenpoika, joka halusi poseerata viiden laudaturin kaunottaren kanssa. Stiinan isää ei kuvissa näkynyt. ”Isällä oli silloin leikkaus”, Stiina sanoi teeskennellyn iloisesti.
    Stiinan isä oli komea, hieman kireä mies. Kun hän oli paikalla, pöydässä ei kikateltu vaan käytiin läpi viikon tapahtumia. Stiina kertoi tenteistä ja kursseista, ja isä vastaili lyhyesti. ”Koskas se graduseminaari alkaakaan”, hän kysyi toisen opiskeluvuoden keväällä. ”Sitä ei kannata sitten yhtään lykätä.” Muistiko hän edes, mitä ainetta hänen tyttärensä opiskeli? Oliko sillä edes väliä? Stiinan isällä oli seuraavana aamuna operaatio. Kirurginveitsellä pelastettiin henkiä, gradun tehneiden tärkeiden ihmisten henkiä.

Huojuva silmälasipäinen poika on sitkeä tyyppi. Hän tuijottaa kiinteästi Stiinaa, joka tanssii ainejärjestön puheenjohtajan kanssa tangoa, serpentiiniä hiuksissaan. Stiina ja tanssittaja tekevät teatraalisia liikkeitä ja melkein kaatuvat. Kaikkia naurattaa, paitsi poikaa. Surullinen hai, joka ei saa kiinni laivaa. Ei kannata yrittää Stiinaa, siitä ei koidu mitään hyvää. Olemme samanlaisia kaikki kolme: sinä, minä ja Stiina. Haluamme vain niitä, jotka kääntävät meille selkänsä.
    Stiinan kireiden farkkujen päällystämä täydellinen pylly ja diskovaloissa välkehtivät kultaiset hiukset ovat vanginneet katseeni. Jälleen yhdet bileet, joissa tuhlaan nuoruuttani hiipimällä seinänviertä, ahmimalla silmilläni Stiinan jokaista liikettä. Tunnen vihaa. Miksi en vain tee jotakin? Voisin vangita kainalooni jonkin aknen runteleman hintelän pojan – tarpeeksi epätoivoisen ollakseen kiitollinen edes lihavan tytön lähentelyistä.
    Onko minun pakko? Stiina ei ole niin korkea olento, etteikö häneen sattuisi. Tiedän hänen vanhempiensa avioliiton olevan kulissi. Olen nähnyt, kuinka Stiinan isä nousee Töölössä samaan taksiin nuoren naisen kanssa. Olen nähnyt heidät suutelemassa sunnuntaina kahvilassa, mukanaan lastenvaunut. Haaveilen murskaavani Stiinan sanomalla sen ääneen. ”Älä suotta rehki, faijaasi ei kiinnosta. Sillä on toisaalla kärryllinen rakastettavaa.”
    Se on ihana ajatus, kiihottava. Mutta turha. Vaikka satuttaisin Stiinaa kuinka, se ei toisi meitä lähemmäs toisiamme. ”Rakastaminen ei ole alistamista”, sanoi joku nainen Sinkkuelämää-sarjassa. Nyt se tuntuu melkein absurdin todelliselta. On lähdettävä pois näistä juhlista. Ja kun lähden ensimmäisen kerran, se on siitä lähtien helppoa. Se on taito, joka tulee jäädäkseen.
    Kyky lähteä merkitsee todellista valtaa. Siitä tulee vaarallinen, voimakas väline. Vuosia myöhemmin saan sillä Petran pelkäämään.

Veera Kataja

Pieni huone on täynnä merkkilaitteita, joista ei ole koskaan kuullutkaan.
    Ai, Suomessakin on valmistettu tietokoneita? Kotimainen Finlux Dragon vuodelta 1982 näyttää ihan ilmanpuhdistimelta, johon on lyöty näppäimistö kiinni. 1980-luvun lopun Apple Newton on huvittavan kokoinen möhkäle kuuluisaan lapsenlapseensa iPhoneen verrattuna.
    Tommiskan 518 konetta on Suomen suurin yksittäisen ihmisen omistama pelikonekokoelma.
    ”Ainakaan en ole kuullut kattavammasta”, hän sanoo.
    Uusimmat pelikoneet – Pleikka kolmoset, Xboxit ja sen semmoiset – eivät Tommiskan arkiston hyllylle ole päätyneet. Niitä hän käyttää yhä.

Toisaalla talossa on Tommiskan noin 3 500 peliä, kaksi täyttä kaapillista cd-romppuja, korppuja, lerppuja, moduuleja ja kasetteja – mitä mikin pelikone käyttääkään.
    Sitten on vielä yksi varasto täynnä oheislaitteita joystickeista ties mihin vetkuttimiin, joita peliteollisuus on pelaajille yrittänyt kaupata. Pelkästään virtalähteet vievät kolme suurta pahvilaatikkoa.
    Tietokonemuseo.net-sivujaan Tommiska päivittää sitä mukaa, kun saa uutta materiaalia kokoelmiinsa. 20 vuotta kestäneeseen haalimiseen hän sanoo käyttäneensä kymmeniätuhansia euroja.
    ”Olisihan sillä rahalla saanut vaikka mitä muutakin”, Tommiska aprikoi.
    ”Mutta nämä laitteet vain ovat niin mageita. Motiivini on säilyttää ne jälkipolville. Viimeistään kun olen eläkkeellä, laitan nämä julkisesti esille.”

Harvinaisuudet ja hudit kiinnostavat

Toivotko myyväsi Nintendo Wiin ja Wii Sportsin joku päivä isolla rahalla?
    Huonoja uutisia: niiden arvo tuskin nousee siitä yksinkertaisesta syystä, että niitä on valmistettu liikaa.
    Pelikonsoleiden ja pelien keräilijöitä kiehtovat harvinaisuudet ja täydelliset kokoelmat. Sekä pelikoneet ja -pelit, joita he käyttivät nuoruudessaan.
    ”Se porukka, joka aloitti pelaamisen Nintendon kasibittisellä, on nyt tukevasti työelämässä ja kiinnostunut ostamaan vanhoja Nintendo-pelejä. Suomessa harvinaisesta pelistä on voitu maksaa 400 euroakin”, kertoo Mikko Heinonen nettimuseo Pelikonepeijooneista.
    Nintendo Wiistäsi voi tulla joskus arvokas vain, jos se on jokin erikoismalli.
    ”Valmistajat luovat harvinaisuuksia tarkoituksella. He luovat keräilyarvoa tuotteille erikoismalleilla, joita esimerkiksi Xbox 360:sta on julkaistu. Tiedän kavereita, jotka jo nyt keräävät niitä”, Heinonen viittaa vain muutama vuosi sitten markkinoille tulleeseen pelikoneeseen.
    Keräilijät heräävät myös silloin, kun pelikone floppaa. Sega Dreamcast, tunnetun merkin viimeiseksi jäänyt pelikonsoli, nostettiin nopeasti poismenonsa jälkeen klassikkoasemaan – ja nyt kaikki siihen liittyvä on hinnoissaan.

Ari Tommiska kerää hyljeksityn ja haukutun Nokian pelipuhelimen N-Gagen pelejä, joiden valmistus on lopetettu.
    ”Niitä myydään nyt viidellä eurolla, kun kukaan ei viitsi niitä pelata. Kymmenen vuoden päästä nämä ovat varmasti harvinaisia”, Tommiska arvelee.
    N-Gagessa keräilijää kiehtoo myös se, että laitteen lyhyen tarun aikana sille julkaistiin hallittavissa oleva määrä pelejä ja lisälaitteita.
    Täydellinen N-Gage-kokoelma on mahdollinen saada kootuksi – toisin kuin täydellinen Playstation 1 -kokoelma.
    ”Tiedän kavereita, jotka yrittävät sitä, ja toivotan heille onnea. Playstation 1 julkaistiin 1994, mutta vielä 2000-luvun vaihteessa sille julkaistiin kamaa. Pelkästään pelejä on julkaistu tuhansittain. Kaiken sen kerääminen kestää tovin”, Heinonen sanoo.

Matti Markkola
Kuva Arsi Ikäheimonen

Seuraavaksi Pörhölän tutkimushankkeessa selvitetään, minkälaista kiusaaminen korkeakouluissa on.
    ”Kuvittelisin, että kiusaaminen voi ilmetä piikittelynä ja ilkkumisena tai opiskelijan näkemysten toistuvana tyrmäämisenä. Toinen muoto on varmasti ryhmästä poissulkeminen ja syrjiminen. Kiusattua ei oteta mukaan mihinkään”, Pörhölä sanoo.
    Yksittäinen loukkaus ei vielä ole kiusaamista. Kiusaamisen määritelmään kuuluu, että loukkaaminen on toistuvaa ja pitkäkestoista. Kiusattu kokee, ettei voi vaikuttaa saamaansa kohteluun.
    ”Kiusaajan puhuttelu ei aikuisten ihmisten kyseessä ollessa ehkä riitä lopettamaan kiusaamista. Tarvitaan syvälle luotaavia keinoja”, Pörhölä sanoo.
    Hänen tutkimuksensa mukaan sekä kiusatuilla että kiusaajilla on puutteita viestintätaidoissa. Kiusatut oppivat ennen pitkää puolustautumaan kiusaajia vastaan, mutta tutustuminen ja ystävystyminen on heille vaikeaa. Kiusaajat puolestaan osaavat
vaikuttaa muihin ihmisiin ja tuoda mielipiteensä esille, mutta he eivät ota toisia ihmisiä huomioon.
    ”Kyse on viestintätaidoista, joita voi opettaa ja opetella”, Pörhölä sanoo.

Ihan kuin yläasteella

“Kurssikaverini oli tosi epävarma tyttö, ja hänellä oli tapana nälviä meitä hyvin opinnoissa menestyviä. Tuntui kurjalta kuulla jatkuvaa naureskelua ja pilkkaamista siitä, että haluaa opiskella”, muistelee kiusatuksi tullut vastavalmistunut opiskelija. Hän ei halua nimeään lehteen.
    ”Kiusaajalla oli tapana huomautella muiden painosta, vaatteista ja milloin mistäkin. Hänellä oli kaksi kaveria, jotka yhdessä supattelivat toisista pahaa ja puukottivat selkään, minkä kerkesivät. Ihan samanlaista tyttöjen keskinäistä kiusaamista kuin yläasteella!”
    Jos yliopistolla kiusattu ei tiedä, mitä hän voisi asialle tehdä, kannattaa ottaa yhteyttä ylioppilaskunnan häirintäyhdyshenkilöön Elina Vaahteraan.
    ”Me voimme yhdessä miettiä, miten edetään vai edetäänkö mitenkään. Keskustelut ovat täysin luottamuksellisia enkä puhu tapauksesta kenellekään ilman lupaa.”

Anna-Sofia Berner
Kuva Tuomas Karppinen

Mutta mullistuvatko olosuhteet, jos johtoporras vaihtuu? Otavan kirjailijat ainakin vakuuttavat lehdissä yhteen ääneen, etteivät vaihdokset kosketa heitä.
    ”Kirjailija on yhteydessä kustantamoon aina oman kustannustoimittajan kautta. Jos heitä ylempää ohjeistetaan jotakin, niin minä tai kukaan muukaan kirjailija ei koskaan tiedä siitä”, kertoo Otavan tallissa kirjoittava Jarkko Tontti.
    Se ei toki tarkoita sitä, ettei uusilla johtajilla olisi vaikutusta siihen, minkälaisia kirjoja Suomessa julkaistaan. Kustantajathan sen viime kädessä päättävät. Vai päättävätkö?
    ”Kirjailijat kirjoittavat kirjoja, eivät kustantajat. Suomessa on kymmenkunta kaunokirjallisuutta julkaisevaa ammattikustantamoa, joiden välillä on kova kilpailu. Kustantajan vallankäyttö olisi aika lyhytnäköistä”, kertoo kustannusyhtiö Siltalan kustantaja Touko Siltala.
    Hän itse oli kohun kohteena pari vuotta sitten, kun lähti veljensä Aleksin kanssa WSOY:ltä ja perusti oman yhtiön.
    Kustantajan etu on siis julkaista hyvää kirjallisuutta?
    ”Nimenomaan.”

Kirjallisuustoimittaja Majander, kirjailija Tontti ja kustantaja Siltala ovat kaikki sitä mieltä, etteivät kustantamoiden toimet ole kovin kiinnostavia. Kirjat ovat.
    Siltala muistuttaa, että ihminen ostaa aina tietyn kirjailijan, ei kustantamon, teoksen.
    ”Kustannuspäälliköt, organisaatiot ja kustannustoimittajat unohdetaan nopeasti tai niitä ei edes opita tuntemaan”, sanoo puolestaan Majander.
    Tontin mielestä Otavan tapahtumat ovat mitättömiä sen rinnalla, mitä Suomen ja maailman taloudessa parhaillaan tapahtuu. Ihmiset vaihtavat työpaikkoja jatkuvasti ilman, että päätyvät etusivun uutisiksi.
    ”Tämä on tsunami sormustimessa.”
    Tontti ja Siltala ovat sitä mieltä, että kustantamoiden asiat saavat mediassa paljon huomiota, koska ala on lähellä media-alaa.
    ”Nämä asiat kiinnostavat lähinnä toimittajia, eivät niinkään suurta yleisöä”, Siltala arvioi.
    Majanderin mielestä syynä kiinnostukseen ei ole kustantamouutisten merkittävyys, vaan inhimillinen uteliaisuus.
    ”Jos vaikuttaa siltä, että jossakin riidellään, niin kyllä se vaan kiinnostaa. Oli kyseessä sitten kirjankustantamo, teatteri tai taidemuseo.”

Viime vuosien kuohut

WSOY:n kirjallinen johtaja Touko Siltala ja tietokirjallisuuden kustannuspäällikkö Aleksi Siltala irtisanoutuivat ja perustivat oman kustantamon vuonna 2008. Heidän mukanaan WSOY:stä lähti joukko nimekkäitä kirjailijoita.

WSOY:ssä kuohui uudestaan, kun joukko kirjailijoita lähetti toimitusjohtaja Anna Baijarsille epäluottamusta ilmaisevan kirjeen viime syksynä. Sofi Oksanen ja kumppanit kritisoivat muun muassa yhtiön tiedotusta.

Maaliskuun alussa Otavaa vuodesta 1979 johtanut toimitusjohtaja Olli Reenpää jäi konsernin johdosta ja tilalle tuli Yhtyneiden Kuvalehtien toimitusjohtaja Alexander Lindholm. Samassa yhteydessä Otavan kirjaryhmän johtaja Antti Reenpää ja kustantaja Leena Majander-Reenpää jättivät tehtävänsä. Rivien välistä luettiin, että kyse oli Reenpäiden suvun erimielisyyksistä.

Anna-Sofia Berner
Kuva Janne Kuisma