Suomi hukkuu roinaan

T:Teksti:

Liukuhihna sylkee loputtomasti vaatepusseja, joiden sisältöä työntekijät lajittelevat kahdeksan tunnin vuoroissa. Vaatteet kootaan valtaviin valkoisiin säkkeihin, jotka muistuttavat jättiläismunia. Munat pinotaan torneiksi, joiden lähelle tiedottaja Johanna Kotonen kieltää menemästä – tornit saattavat sortua. Säkkien revenneistä kulmista tursuilee vaatteita. Toisessa hallissa pahvilaatikot täyttyvät vaatteista, kengistä, laukuista, joulukoristeista ja kirjoista. Lastauslaiturille kuljetetaan saalista kolmessa vuorossa. UFF:n Klaukkalan varaston 3000 neliömetriä pullistelevat tavaraa, jota 70 ihmistä yrittää lajitella, järjestää ja lähettää eteenpäin. Tehtävä tuntuu mahdottomalta.
”Toimimme kapasiteettimme äärirajoilla”, Kotonen sanoo.
Mistä tämä tavara oikein tulee? Viime vuonna UFF keräsi enemmän vaatteita kuin koskaan aikaisemmin, yhteensä 7,8 miljoonaa kiloa. Noin 650 000 ihmistä lahjoitti järjestölle vaatteita. Vaikka tilaa ei oikeastaan enää ole, Kotonen uskoo, että tavaraa tulee vieläkin lisää. Tuottoisimmilta paikkakunnilta tavaraa tuodaan UFF:lle neljä kiloa per asukas. Joukossa on lumppua, mutta yhä useammin vaatteet ovat uusia ja käyttämättömiä.
UFF:n tavaravuoret johtuvat siitä, että me sekä kulutamme että kierrätämme enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Suomalaisten suhde tavaraan on muuttunut.

Vanhempamme ovat sukupolvi, jonka aikana tavaran määrä räjähti. Kun he olivat lapsia, tavaran määrä yhtä ihmistä kohden oli verrattain vähäinen. Perheellä oli yksi puhelin ja yksi televisio, jos oli. Joululahjaksi saatiin yksi uusi lelu. Polkupyörä saatettiin jakaa. Sitä mukaa kun vanhempamme aikuistuivat, alkoivat he haalia tavaraa. Se oli mahdollista, koska he olivat edellistä sukupolvea varakkaampia ja koska tavaratarjonta oli lisääntynyt valtavasti.
Vanhempiemme sukupolvelle luksusta on tavaran määrä – se, että voi täyttää kotinsa tavaralla. Juuri he haalivat halpatavaraa HongKongista ja Tarjoustalosta, tilaavat OstosTv:ltä veitsisarjoja, tekevät ostosmatkoja Keskisen kyläkauppaan ja tuovat Thaimaasta piraattilaukkuja, halvalla kun sai, ja ihan kuin aitoja.

Meidän tavarapaljoudessa kasvanut sukupolvemme on toista maata.
”Piraattitavaroiden ostaminen on nykyisin hirvittävän banaalia”, sanoo kulutustutkija, Jyväskylän yliopiston professori Terhi-Anna Wilska.
Kun tavaraa on tarjolla valtavasti, sen paljoudesta on tullut suorastaan rahvaanomaista. Liian paljon tavaraa tarkoittaa huonoa elämänhallintaa. Tavaratulva ahdistaa meitä, ja siksi pyydämme synttärilahjaksi tavaran sijaan lahjakorttia kasvohoitoon ja häälahjaksi matkaa Vietnamiin mielummin kuin pöytähopeita. Kun suursiivouksen jälkeen heitämme jätesäkillisen tavaraa pois, on meillä voittajaolo.
Tyyppiä, jonka autotallissa makaavat käyttämättöminä leipäkone, SodaStream ja kuntopyörä, pidämme lähinnä säälittävänä.
Tavaranpuutteen sijaan ongelma on nykyisin pikemminkin arjen kaaos. Lehtien perusteella pop ovat downshiftaus ja turhista asioista luopuminen. Suomessakin on kirjoitettu yhdysvaltalaisen David Brunon aloittamasta tavaranvähennysliikkeestä, jossa tavoitteena on selvitä arjesta vain sadalla esineellä. Kaikkein tyylikkäintä on kallis niukkuus. Tavaroita on vähän, mutta ne ovat oikeanlaisia. Me olemme historian bränditietoisin sukupolvi. Brändeillä erottaudutaan, ja kallis merkki kielii laadusta.
”Luksuskuluttamiseen liittyy ajatus hedonismista ja itsensä hemmottelusta, mutta myös kestävyydestä”, Wilska sanoo. Jotenkin sitä vain uskoo, että tuo valkoinen, omenalla brändätty tietokone on parempi ja kestävämpi kuin viereinen, 500 euroa halvempi laite, jonka valmistajan nimi on entuudestaan tuntematon.

Vaikka vähäinen tavaramäärä on trendi, se ei tarkoita, että me ostaisimme vähemmän. Päinvastoin. Tavaroita halutaan olevan kerralla vähemmän, mutta niiden kierto on nopeutunut. Tärkeintä on saada aina jotain uutta.
”Yksittäisen tavaran sijaan ihmiset ovat kiintyneet uuden tavaran saamiseen. Vanhemmalla sukupolvella tavaraan liittyi tunnearvoja”, Wilska sanoo.
Uutta on saatava, mutta vanhasta ollaan valmiita luopumaan. Wilskan mukaan tavaraan ei enää kiinnytä kuten ennen, vaan luopumisesta on tullut hyve. Vanhat romppeet heitetään surutta pois, kun tahdotaan jotain uutta. Isoäidin ja äidin tapa säilöä kaikki vanha vintille tuntuu vainoharhaiselta.
”Lapsillekin opetetaan nykyisin, että esineistä pitää osata luopua, ja lelut viedään kirpputorille tai kierrätykseen ennen kuin ostetaan uutta. Ei puhettakaan, että samat lelut kestäisivät koko lapsuuden, niin kuin joskus ennen”, Wilska sanoo.

Miksi isovanhempamme tunnollisesti pesevät ja hamstraavat jugurttipurkkeja ja me emme? Alle kolmekymppiset eivät kaipaa tavaran tuomaa turvaa, toisin kuin sodan eläneet isovanhempansa. Me kulutusyhteiskunnan kasvatit emme osaa kuvitella sellaista ”pahaa päivää”, jonka varalle isoäiti jugurttipurkkeja säästää. Emme yksinkertaisesti osaa ajatella tilannetta, jossa yhteiskunnan järjestys menisi niin sekaisin, että vanhoilla jugurttipurkeilla olisi jotain arvoa.

Ennen käyttökelpoisen tavaran pois heittäminen oli synti. Nyt se on arkipäivää.
Muutin vastikään uuteen asuntoon. Edellisen asukkaan asennuttamat lattialaminaatit olivat rumat, joten ne revittiin pois ja tilalle asennettiin uusi lattia. Soitin Kierrätyskeskukseen ja kysyin, mahtaisivatko he huolia hyväkuntoisen lattiamateriaalin – kaupasta ostettuna satsin arvo olisi toista tonnia. Kierrätyskeskuksesta kerrottiin, että tavaraa on niin paljon, ettei tilaa ole.
”Tavaramäärä kasvaa vuosittain kaksinumeroisina prosenttilukuina”, kertoo Kierrätyskeskuksen myymälätoimintojen johtaja Aatos Weckman. Viime vuonna Kierrätyskeskuksen läpi kulki 1,5 miljoonaa tavaraa.
”Kasvua kasvun päälle”, Weckman sanoo.
Mutta hetkinen. Miksi ajattelin, että joku muu haluaisi rumat lattia­laminaattini?
Ensinnäkin toivoin vilpittömästi, että joku vähävarainen remonttimies saisi lattialaminaatit halvalla. Mutta voi olla, etteivät ne kelpaisi köyhimmällekään sisustajalle. Kun kierrätettyä tavaraa on tarjolla yli tarpeen, ihmiset ovat tulleet vaateliaimmiksi myös kierrätystavaran suhteen.
”Nykyisin ollaan ronkelimpia kuin ennen, toivotaan priimaa ja tiettyjä merkkejä. Esimerkiksi perus-t-paitoja saa uutena muutamalla eurolla, ja asiakas saattaa ihmetellä, miksi niistä pitäisi maksaa kierrätettynä senkään vertaa”, sanoo UFF:n Kotonen.
Toisekseen yritin ostaa itselleni hyvän omantunnon. Laminaatit olivat hyvässä kunnossa, mutta minun piti repiä ne irti ja vaihtaa tilalle mieleiseni. Ei varsinaisesti kestävän kehityksen periaatteiden mukaista.
”Kierrätyksen yleistyminen osaltaan jopa rohkaisee ylikuluttamista. Kun tavaroista voi hankkiutua eroon eettisesti, kynnys ostaa uutta laskee. Kierrättämällä tavallaan puhdistetaan omatuntoa”, Wilska sanoo.

Kuten UFF:ssa ja Kierrätyskeskuksessa, myös Fida Internationalin lajittelukeskuksessa tavaramäärät ovat kasvussa, kertoo päällikkö Teija Välimäki. Viime vuonna Fidan kautta kulki reilu miljoona kiloa kierrätystavaraa, enimmäkseen vaatteita ja pikkutavaraa. Weckman arvelee, että tavaramäärän kasvu kielii ihmisten lisääntyneestä ympäristötietoisuudesta.
Totta sekin. Mutta tavaroiden kiertosykliin liittyy myös verrattain uusi ajatus siitä, että huonekaluja ja sisustusta vaihdetaan fiiliksen mukaan. Olisiko mummo 50 vuotta sitten vaihtanut sohvan siksi, että on kyllästynyt sen kuosiin? Ajatus tuntuu hullulta.
Toinen syy on, tietenkin, trendi.
”Kierrätetystä tavarasta on tullut muodikasta”, Välimäki sanoo.
Vintage-esine on omanlaistaan luksusta. Se viestii, että tuote on kestänyt aikaa ja on siis laadukas. Vintage-esine on hyvän omantunnon ostos – luultavasti sitä ei ole tehty lapsityövoimalla Aasian hikipajoissa, eikä sen ostaminen kartuta tuhmien ylikansallisten firmojen kassoja. Lisäksi se on uniikki.

Jos trendi on nyt omistaa vähän kerrallaan, mutta ostaa usein, voisiko seuraava trendi olla oikea niukkuus? Ei, uskovat kulutustutkijat. Suurta, kriittistä massaa ekonuukailu ei kiinnosta.
”Todellisuudessa sellainen elämäntapa koskee vain harvoja”, Kuluttajatutkimuskeskuksen tutkimuspäällikkö Anu Raijas sanoo.
Me kulutamme samalla tavoin kuin kuvittelemme kaikkien muidenkin kuluttavan, sillä kuluttaessa ihminen ottaa useimmiten mallia muista. Tutkimusprofessori Eva Heiskanen Kuluttajatutkimuskeskuksessa sanoo, että ostopäätöksistä vain pieni osa koskee ihmisille oikeasti tärkeitä asioita, kuten harrastuksia. Useimmissa tapauksissa ihminen vain seurailee ympäristön esimerkkiä siitä, mikä on normaalia. Kuvaa normaalista kulutustasosta rakentavat esimerkiksi lehdet ja erilaiset sisustusohjelmat.
”Kyse ei oikeastaan edes ole päätöksistä, vaan mukautumisesta”, Heiskanen sanoo.
Kuluttajavalistus onkin mennyt vikaan: ihmisillä on kyllä tietoa ympäristöstä ja siitä, että länsimaissa kulutetaan yli luonnonvarojen. Silti iso osa hankinnoista tehdään sen perusteella, millainen käsitys meillä on muiden kulutustavoista. Heiskanen antaa esimerkin:
”Yhdysvalloissa tehtiin koe, jossa testattiin pyyhkeiden käyttöä hotelleissa. Yleensähän niissä lukee, että ripusta pyyhe oveen, jos et tarvitse uutta, näin säästät luontoa. Kokeessa osalle ihmisiä kerrottiin, että tee näin, 75 prosenttia asiakkaistamme tekee näin. Pyyhkeiden ripustaminen lisääntyi 25 prosenttia verrattuna siihen, kun ihmisille kerrottiin sen säästävän luontoa.”
Pyyhekoe tulee mieleen, kun katselen vaatevuoria UFF:n lajittelukeskuksessa, jossa liukuhihna sylkee muovipussin toisensa jälkeen työntekijöiden jaoteltavaksi sesongin ja tyylin mukaan. Puhuuko joku vielä kuluttamisen yksilöllistymisestä? Ihminen taitaa ennen muuta olla etevä matkija.
Kierrätyspaikoille se tietää kiirettä tulevaisuudessakin.

Maria Manner
Kuvat Anna Mattsson