Kortistossa

T:Teksti:

Se ei ollut mikään mukava yllätys.

”Miksi et ole hakenut koulutukseen ja kirjautunut työttömäksi työnhakijaksi?” kysyi työvoimatoimiston virkailija.
Juho Kastemaa, 21, oli juuri palannut kolmen ja puolen kuukauden reppuselkämatkalta Kaakkois-Aasiasta. Sinne hän oli lähtenyt suoraan armeijan jälkeen. Nyt oli joulukuun 16. päivä.

Kyllähän Kastemaa tiesi, että lukion jälkeen piti hakea ammattikorkeakouluun, jotta saisi työmarkkinatukea. Mieluiten paikkoihin, joihin on mahdoton päästä, jos ei oikeasti halua opiskella. Mutta että sama piti tehdä aliupseerikoulusta päästyä, siitä kukaan ei ollut kertonut. Entä miten armeijan jälkeen olisi voinut ilmoittautua työttömäksi, kun ei kuitenkaan olisi voinut ottaa töitä vastaan reissussa ollessa?
Kastemaalle kerrottiin, ettei hän voi saada työttömyyskorvausta. Koska rahat olivat reissun jäljiltä lopussa, virkailija ohjasi hänet sossuun.
”Täytin hakemukset ja liitteet ja tein ihan älyttömästi töitä. Ne voisivat kertoa, että sossusta on pirun vaikea saada rahaa. Täytyy olla tosi huonossa jamassa. Ne löysivät joltain säästötililtä parisataa euroa, joten eivät antaneet yhtään mitään.”

Kastemaasta oli tullut NEET. Se on sosiaalipoliittista jargonia ja lyhenne sanoista Not in Employment, Education or Training.
Neetien syrjäytyminen on koko Euroopassa suuri huolenaihe. Siksi etenkin nuoria neetejä yritetään aktivoida. Aktivoinnin keinona on esimerkiksi se, että tukien saamiseksi pitää hakea opiskelemaan tai osallistua työharjoitteluun.
Niinpä Kastemaan käskettiin etsiä itselleen harjoittelupaikka soittelemalla itseään kiinnostaviin firmoihin. Vasta paikan löydyttyä työmarkkinatuki alkaisi juosta.
Kastemaa haki töitä ja harjoittelupaikkaa noin 20 yrityksestä ja työvoimanvuokrausfirmasta. Turhaan.
”Se on hemmetin vaikeaa. Kaikkeen työhön tarvitsee jotain pientä koulutusta. Jos on vuosi sitten kirjoittanut ylioppilaaksi, niin ei silloin ole periaatteessa valmis mistään.”
Kastemaa ei ollut ainoa, joka soitteli harjoittelupaikkojen perään. Tilastokeskuksen mukaan maaliskuun lopussa Suomessa oli 73 000 alle 25-vuotiasta työtöntä, eli useampi kuin joka viides ikäluokasta. Kesällä nuorten työttömyysprosentin ennustetaan nousevan 24 prosenttiin, kun opintonsa päättävät ilmoittautuvat kortistoon.
Soittelu oli paitsi tuloksetonta, myös siinä mielessä ikävää, että Kastemaa joutui pyytämään äitiä maksamaan puhelinlaskut. Eikä Kastemaan äiti ole mikään vuorineuvos. Äidin selkä kipeytyi lähihoitajan työssä, jonka jälkeen hän muutti Oulun lähelle hyvin iäkkään äitinsä omaishoitajaksi.
Kastemaa oli silloin 18-vuotias ja on asunut siitä asti käytännössä yksin. Äiti käy Malminkartanon-kodissa kerran kuukaudessa ja tukee muun muassa maksamalla vuokran. Isää tai sisaruksia ei ole.
”Jouduin soittamaan äidille, että anna 20 euroa ja pystyisitkö maksamaan tämän ja tämän laskun. Se tuntui tosi inhottavalta. Halusin itsenäistyä ja saada omaa rahaa.”

Kastemaa marssi uudelleen työkkäriin. Hänelle suositeltiin Helsingin kaupungin työpajaa. Työpajatoiminta kehitettiin 1990-luvulla nuorisotyöttömyyden räjähdettyä käsiin laman myötä. Mallia otettiin Tanskan tuotantokouluista.
Koska huono taloudellinen tilanne on lisännyt neetien määrää, työpajoihin pääsevät tätä nykyä Helsingissä pääsääntöisesti vain 15-19-vuotiaat, joilla on käytynä vain peruskoulu tai ei sitäkään.
Kastemaa oli siis liian vanha ja koulutettu. Hän piti kuitenkin pintansa ja soitti pajoille uudelleen. Maaliskuussa hän pääsi Helsingin kaupungin puu- ja rakennusverstas Woodoo-pajaan rakennuspuolelle.
Ensimmäinen työttömyyskorvaus oli tulossa parin viikon työstä! Kunnes Kela ilmoitti, että asian käsittelyyn menee kuusi viikkoa.
”Soitin Kelaan ja sanoin, että soittelen joka päivä, jos tämä ei nopeudu. Ne sanoivat, että laittavat sen pikana.”
Kahden ensimmäisen pajaviikon tuki tuli parin viikon päästä. Kastemaan tili oli ollut tyhjillään kolme kuukautta. Nyt siellä oli 250 euroa.

Oven pieleen on kiinnitetty sorvattu puukyltti, jossa lukee WooDoo Walt Disneyn nimikirjoituksesta tutulla fontilla. Sisällä jylisevät erilaiset työkoneet. Ilmassa tuoksuu sahanpuru ja maali.
Ensiapukaapin kylkeen kiinnitetyissä ohjeissa on lukenut ”Tajuton, joka ei hengitä”, mutta joku on korvannut sanan tajuton sanalla tyhmä.
Vähän tyhmää on sekin, että neetien aktivointia pidetään niin tärkeänä. Ongelma on harvoin yksittäisten ihmisten passiivisuus ja usein se, että työpaikkoja on olemassa liian vähän.
Kastemaa on rakentanut kuuden viikon ajan koottavaa hirsimökkiä mukavassa porukassa. Nyt hänelle on kuitenkin osoitettu uusi työtehtävä: pajan sisäseinän maalaaminen.
Kastemaa odottelee ohjaajaa puupölyn peittämissä haalareissaan, vaaleat hiukset pörrössä. Ohjaajan löytäminen vie tänään aikaa, koska kolmesta ohjaajasta kaksi on sairaana.
Sinisissä silmissä on turhautunut katse.
Samoihin aikoihin opiskelijat kantavat mielenosoituksessa Mannerheimintiellä kylttejä, joissa lukee ”Säilyttäkää mahdollisuuksien tasa-arvo”. Kun kuuntelee Kastemaata, mielessä käy, onko olemassa kovin paljon säilytettävää.
Maaliskuussa Kastemaa päätti, että hän haluaa yliopistoon lukemaan maantiedettä. Silti hän ei pysty käyttämään päiviään pääsykokeisiin lukemiseen. Sen sijaan Kastemaan täytyy olla työpajalla oppimassa rakennustöitä, joita hän ei ole koskaan halunnut tehdä. On työpajalla hyvätkin puolensa: pääsee varmasti ylös sängystä. Pois saa olla vain lääkärintodistuksella. Sitä ilman poissaolopäivältä ei saa työttömyyskorvausta.
Totuus kuitenkin on, että Kastemaa on nyt erittäin tehokkaasti aktivoitu: kello 8-14 haalarihommia pajalla, välipala kotona, sitten junalla Töölöön valmennuskurssille kolmena iltana viikossa. Niinä päivinä, joina kurssia ei ole, hän tekee kurssitehtäviä ja lukee pääsykokeeseen, johon pitää hallita koko lukion maantieteen oppimäärä.
Kastemaa ei voi jäädä pois pajalta, koska ei saisi silloin mistään rahaa. Työnvuokrausfirma Barona tarjosi Kastemaalle nelivuorotyötä matkalaukkujenkäsittelijänä lentokentällä, mutta 12-tuntiset työvuorot haittaisivat pääsykokeisiin lukemista.
”Otan sinne varmaan yhteyttä pääsykokeiden jälkeen.”
Kastemaa elää jälleen osaksi äidin rahoilla, koska valmennuskurssi maksaa enemmän kuin kokonaisen kuukauden työmarkkinatuki, joka on noin 600 euroa. Silti hän kokee saavansa rahoilleen vastinetta.
”Näkemäni vanha pääsykoe oli niin laaja, ettei olisi mitään jakoa vastata siihen ilman valmennuskurssia. Siinä piti tietää kaikki maailman uutiset 20 viime vuoden ajalta ja lisäksi kaikki lukiotiedot.”
Luku-urakan alettua työpajatouhuihin on ollut vaikeampi motivoitua.
”Täältä saa ilmaisen lämpimän aterian päivässä ja täällä on kavereita. Ilman näitä asioita varmaan 80 prosenttia jäisi pois täältä. Luultavasti myös minä.”

Ninni Lehtniemi

Peninah

Satoja hakemuksia. Kolme työhaastattelua.
Siinä on kenialaissyntyisen Peninah Gichingan, 25, työnhaun saldo.
Jyväskylän ammattikorkeakoulussa logistiikkaa opiskellut Gichinga on nyt etsinyt töitä neljä kuukautta. Sitä ennen hän lähetti lukemattomia hakemuksia työharjoittelupaikkoihin.
Vastaan tulee aina sama este: kielitaito. Seitsemän vuotta Suomessa asunut Gichinga ymmärtää suomea, mutta ei puhu sitä sujuvasti.
”Vaikka itse työssä ei tarvitsisi suomea, työnantajat käytännössä edellyttävät sitä”, hän sanoo.
On Gichinga töitäkin tehnyt. Kesälomilla hän oli hotellisiivoojana Helsingissä ja säästi rahaa talvea varten. Opintojen ohella Gichinga työskenteli välillä tutun opettajan tutkimusavustajana. Työharjoittelupaikka löytyi lopulta ystävän kautta erään yrityksen vientiosastolta.
Jotain sellaista hän haluaisi tehdä nytkin. Sellaista työtä, jossa voisi hyödyntää koulutustaan.
”Useimmissa hakemissani töissä on ollut vaatimuksena englannin kielen taito. Viimeksi eräs nainen sanoi, että olen kyllä pätevä, mutta ilmapiirille olisi hyväksi, jos voisin puhua kollegoiden kanssa suomea. En ymmärrä sitä.”

Gichinga muutti Keniasta Suomeen vuonna 2003. Hän haki ja pääsi Jyväskylän ammattikorkeakouluun. It-ala vaihtui pian opintojen alettua logistiikkaan.
”Keniassa julkinen koulutus oli heikkotasoista. Yhtä tietokonetta käytti monta opiskelijaa, ja kurssilla saattoi olla 200 opiskelijaa. Suomi kuulosti houkuttelevalta”, Gichinga kertoo kahvilassa Espoon kauppakeskus Sellon ylätasanteella. Vaunuissa kahvilapöydän vieressä nukkuu hänen parivuotias lapsensa.
Gichinga hymyilee paljon puhuessaan. Välillä hän jää hetkeksi puntaroimaan sanojaan kuin miettien, miten ne parhaiten asettaisi.
”Tämä on ollut outoa aikaa. Olin lapsen kanssa kotona melkein kaksi ja puoli vuotta, vaikka alun perin ajattelin olevani vain yhdeksän kuukautta. Työharjoittelupaikkaa oli vaikea löytää”, hän kertoo englanniksi, joka on suahilin ohella Kenian toinen virallinen kieli.
Koska Gichinga sai opintonsa päätökseen vasta vähän aikaa sitten, hän ei ole vielä virallisesti rekisteröitynyt työnhakijaksi työvoimatoimistoon. Opiskelijaviisumi on vaihtunut työlupaan, sillä Gichingan mies on nykyään töissä Suomessa. Tämä on myös kotoisin Keniasta, mutta pariskunta tapasi toisensa Suomessa.
Tätä nykyä he asuvat Espoossa. Pääkaupunkiseudulla on enemmän ystäviä ja työmahdollisuuksia kuin Jyväskylässä.
Koska kotona ei puhuta suomea, kieltä on vaikea päästä harjoittelemaan tarpeeksi.
”Kävin opiskeluaikana kaikki tarjolla olevat suomen kielen kurssit. Yritän puhua suomea aina kun voin, esimerkiksi kaupassa, lastentarhassa ja joidenkin ystävieni kanssa.”

Työmarkkinoille tulon ajoitus oli kehno. Maahanmuuttajien työllisyystilanne pääkaupunkiseudulla kohentui koko 2000-luvun aina finanssikriisiin ja vuoteen 2008 asti. Mutta taantuman myötä, työpaikat ovat kiven alla.
”Monet suomalaisetkin ovat ilman töitä, ja kilpailu on kovaa.”
Gichinga on myös huomannut, että alempi ammattikorkeakoulututkinto ei tahdo Suomessa riittää, kun samoista työpaikoista kilpailevat maisterit.
Silti hän toivoo, että työnantajat olisivat avoimempia ulkomaalaisia kohtaan.
”He voisivat myös olla suorapuheisempia. Me työttömät tahtoisimme tietää, mitä he haluavat. Joskus täyttää kaikki työpaikkailmoituksen vaatimukset, mutta ei silti pääse edes haastatteluun”, Gichinga sanoo hymyillen, mutta katseessa näkyy turhautuminen.
Taantuma on kiristänyt asenteita, Gichinga sanoo. Nykyinen maahanmuuttokeskustelu tuntuu hänestä pahalta.
”Monet meistä yrittävät kovasti. Toivoisin, että maahanmuuttajia ja suomalaisia ei aina asetettaisi vastakkain, vaan, mietittäisiin, miten voimme yhdessä ratkaista asioita.”
Niinpä. Julkisessa keskustelussa talous on nollasummapeli, jossa ovat vastakkain suomalaiset ja ulkomaalaiset.
Gichingasta tuntuu oudolta sekin, että maahanmuuttajista puhutaan yhtenä ryhmänä.
”Ihmiset ovat tulleet tänne eri syistä. Me olemme hyvin erilaisissa tilanteissa. Minulla on koulutus, puhun englantia ja ymmärrän jonkun verran suomea. Voin puhua vain omasta puolestani.”
Se tässäkin jutussa on vikana. Gichingan oli tarkoitus edustaa tarinan maahanmuuttajanuorta, mutta se on oikeastaan järjetön kategoria. Turvapaikanhakijat, rakkauden, työn tai opintojen perässä tulleet eivät ole samaa porukkaa.

Gichingan kokemus ei silti ole poikkeuksellinen. Ulkomaalaisten kokema syrjintä on Suomessa tavallista. Viime syksynä julkaistun haastattelututkimuksen mukaan moni 15-21-vuotiaista maahanmuuttajista olisi valmis muuttamaan pois Suomesta. Nuorilla on kielitaitoa ja kontakteja eri puolilla maailmaa, mikä madaltaa kynnystä.
Myös monet Gichingan Suomessa asuneista ulkomaalaisista ystävistä ja luokkatovereista ovat muuttaneet maailmalle. Hän itse ei ole suunnitellut lähtöä.
”Olen avoin kaikille vaihtoehdoille, mutta miehelläni on täällä työ. Olen myös viettänyt koko aikuisikäni Suomessa. Elämäni on täällä, ja Suomi tuntuu kodilta. Sitä paitsi nyt työtilanne on vaikea kaikkialla muuallakin.”
Tulee mieleen maahanmuuttokeskustelussa usein avainasemaan noussut kotouttaminen. Muuttajista puhutaan viranomaisten toimien passiivisina kohteina. Vähemmälle huomiolle ovat jääneet monien suomalaisten ennakkoluuloiset ja rasistiset asenteet. Sitä paitsi keskustelu siitä, tarvitseeko Suomi lisää maahanmuuttajia vai ei, on joskus vähän harhaanjohtavaa.
Maahanmuuttajat ovat täällä jo.

Best time of your life, mainostaa Jyväskylän ammattikorkeakoulu verkkosivuillaan.
Gichinga korostaa moneen otteeseen olevansa kiitollinen Suomessa saamastaan koulutuksesta.
”Se on kuin lahja, ja tahtoisin antaa jotain takaisin, jos vain voisin. Tahtoisin todella, todella tehdä töitä.”
Hieman pettynyt hän kuitenkin on.
”Todellisuus on aika toisenlainen, kuin millaisena sitä markkinoidaan. Kukaan ei koskaan maininnut, miten paljon täällä oikeasti tarvitsee suomen kieltä. Kaikkialla puhuttiin vain siitä, että opinnot voi suorittaa englanniksi.”
Gichingan mielestä ulkomaalaisten pääsyä kielikursseille pitäisi helpottaa. Nyt kurssit ovat täynnä, ja niille pitää jonottaa.
Gichinga on päättänyt jatkaa työnhakua vuoden ajan. Jos mikään ei tärppää, hän jatkaa opintojaan. Erityisesti häntä kiinnostaa ympäristöala. Gichingan opinnäytetyö käsitteli ilmastonmuutosta ja yritysten tuotantoketjuja.
”Tahtoisin auttaa jollain tavalla Afrikkaa, vaikka olenkin näin kaukana kotoa.”
Hän on myös pohtinut kirjoittavansa kokemuksistaan Suomessa asuville ulkomaalaisille äideille.
”Neuvolassa autetaan paljon, mutta kaikkea tietoa ei ole saatavilla englanniksi. En tiennyt ollenkaan, miten lapsi esimerkiksi pitää pukea talvisin”.
Mielessä on käynyt myös oman yrityksen perustaminen. Se ei ole yllättävää, sillä tilastojen valossa maahanmuuttajat ovat yritteliästä väkeä. Vuodesta 2000 ulkomaalaisten yrittäjien määrä Suomessa on kaksinkertaistunut.
”Pidän ruoanlaitosta, ja täältä puuttuu kenialainen ravintola. Mutta se on minulle vain harrastus. Minulla ei ole koulutusta siihen.”

Maria Manner

Jenna

Jenna Korkeakangas, 23, istuu työvoimatoimiston, nykyiseltä viralliselta nimeltään työ- ja elinkeinotoimiston, pienen toimistokopin penkillä ja katselee, kun työkkärin täti selaa hänen papereitaan.
”Kun sinulla kerran on tuo tutkinto, mene nyt sinne töihin”, virkailija sanoo Korkeakankaalle nostettuaan päänsä papereista.
Peruskoulun jälkeen Korkeakangas kävi Helsingin sosiaali- ja terveysalan oppilaitoksen, josta kolmen vuoden opiskelujen jälkeen valmistui lähihoitajaksi. Hän halusi lähihoitajaksi, koska isosiskokin on.
Puolitoista vuotta Korkeakangas ehti olla ammatissaan. Hän teki keikkaa kymmenessä eri laitoksessa pääkaupunkiseudulla Baronan ja Seuren kautta, kiersi sijaisena ja tuuraajana. Töitä riitti. Moneen paikkaan otettiin saman tien, kun vain soitti ja kysyi.
Sitten kesällä 2009 selkä alkoi särkeä. Pahimpina hetkinä sattui niin paljon, ettei Korkeakangas tiennyt miten päin olisi ollut. Rikkinäisellä selällä vanhusten nostelu oli hankaa. Myös työn vaativuus ja vastuullisuus olivat Korkeakankaalle yllätys. Kesällä 2009 iski uupumus. Korkeakankaan oli pakko lopettaa työt.

On joulukuu 2009 ja Korkeakangas on nyt ollut työttömänä kolmisen kuukautta. Hän on tullut työkkäriin kuulemaan uusia ideoita ja saadakseen ammatinvalintaohjausta, mutta sen sijaan hänelle sanotaan, että pitäisi palata vanhalle alalleen. Siellä kun töitä riittää taantumassakin.
Korkeakankaalle tulee höhlä olo. Miksi hänen pitäisi hakea töihin, joista tietää, ettei pysty niitä tekemään? Onko todellakin pakko, jos ei tahdo? Kyllä hän tietää, että hoitajapula on kova, mutta tuskin juuri häntä tarvitaan pelastamaan tilannetta.
Työvoimatoimistossa ei tunnuta tietävän, mitä tehdä naiselle, jolla on koulutus alalta, jolla saisi vakituisen työpaikan vaikka heti, mutta joka ei halua tehdä oman alansa töitä. Selkä on parantunut nostelutyön loputtua.
”Mene nyt vaikka tuonne kurssille”, Korkeakankaalle sanotaan lopulta, ja hän ottaa paikan vastaan.

Maaliskuun lopussa 2010 Korkeakangas aloittaa työharjoittelun Katnos Oy:lla. Vallilassa toimiva Katnos on uudenlainen työpaja, sosiaalinen yritys. Firman kaikki työntekijät ovat Korkeakankaan kaltaisia nuoria työttömiä, jotka Katnoksen kautta tekevät alihankintatöitä suomalaisille yrityksille. Pääosa töistä on asentamista, kokoonpanoa ja pakkaamista.
Viime viikot Korkeakangas on koonnut saunatonttuja. Liimannut keppiä ja päätä kiinni vartaloon. Kyseessä on naapurissa toimivan Aarikan toimeksianto. Se on mekaanista, välillä suorastaan yksitoikkoista, mutta kuitenkin oikeaa työtä, josta saa oikean työnantajan merkinnän ansioluetteloonsa.
Korkeakangas tietää, että saisi saman rahan myös istumalla kotona, mutta hän on mieluummin täällä. Katnoksella häntä kuunnellaan ja hän saa apua. Eikä täällä tarvitse olla parhaassa tapauksessa kuin hetken aikaa.
Sillä samalla, kun Korkeakangas tekee töitä, hän hakee töitä. Katnos tarjoaa siihen valmennusta. Jos töitä saa muualta, Katnoksella voi lopettaa saman tien.

Korkeakangas on jo löytänyt uuden alan. Hän haluaa töihin kauppaan. Hän etsii vapaita kaupan alan työpaikkoja MOL:n nettisivuilta ja lähettää niihin hakemuksia. ”Täsmällinen, tunnollinen, ahkera, työhön tarttuva ja reipas”, Korkeakangas kuvailee itseään isojen kauppaketjujen avoimiin hakemuksiin. Suosittelijaksi hän laittaa Katnoksen pomonsa.
Ihan pian varmasti tärppää, Korkeakangasta kannustetaan, sillä hän on hyvä ja kokenut työntekijä. Korkeakangas on töissä silloin, kun pitää. Hän ei myöhästele eikä lusmuile, mikä ei ole kaikille katnoslaisille aivan itsestään selvää. Monet ovat työttömyyden myötä hukanneet päivärytminsä. Taustalla on masennusta ja monia muita ongelmia.
”Valintamme ei valitettavasti kohdistunut sinuun”, työnantaja toisensa jälkeen ilmoittaa Korkeakankaalle. Yksi työnantajista oli ihmetellyt, mikä Korkeakangasta vaivaa, kun tämä ei ole lähihoitajan töissä.

”Kuulin, kun radiossa sanottiin, että syrjäytyneitä on vaikea auttaa. Tulin miettineeksi, että olenkohan minä sellainen. Kun menin Katnokselle, tuntui, ettei mistään tule mitään. Minun piti käydä siellä vaan se yksi kurssi ja mennä sitten töihin. Ei se ollutkaan niin helppoa. En silti ajattele itseäni syrjäytyneenä.”
Korkeakangas juo kahvia kotikulmillaan kalliolaisessa kahvilassa. Takana on työpäivä, joka on kulunut solmuja tehdessä. Suomalainen yritys on kehittänyt uudenlaisen solmuun perustuvan veneen pidikkeen. Solmuja tarvitaan tuhansia.
Huhtikuinen aurinko lämmittää jo mukavasti luvaten, että ehkä pitkän talven jälkeen on kesän vuoro. Pääsiäisestä on pari viikkoa, ja vappu tulossa.
”Voi ei”, Korkeakangas manaa, sillä se tarkoittaa vapaata. Ennen juhlapyhät menivät yhdessä hujauksessa, koska hän vietti aina ne töissä. Nyt ne tuntuvat pitkiltä. Kun ei ole rahaa, ei voi tehdä juuri mitään.
Korkeakangas elää Suomen yleisimmällä työttömyysturvan muodolla, työmarkkinatuella. Noin 600 euron tuki on pieni, mutta Korkeakangas ei valita. Sillä saa ruoan.
”Eikä minulla olekaan mitään tarvetta ostaa mitään. Elokuvissa olisi kiva käydä, mutta siihen ei ole varaa.”
Vapaa-aikanaan Korkeakangas pyöräilee, käy lainaamassa kirjoja Kallion kirjastosta tai oleilee kotona poikaystävänsä kanssa, joka on myös työtön.

Korkeakankaan työnhaku ei ole vieläkään tärpännyt. Tänä aamuna on tullut taas yksi sähköposti, jossa sanotaan, ettei hän tullut valituksi.
Olisi hän päässyt Tikkurilan Prismaan työharjoitteluun, mutta 45 minuutin työmatka olisi Korkeakankaan mielestä ollut älyttömän pitkä. Myös HK Ruokataloon olisi ollut mahdollisuus päästä, mutta siinä arvelutti työn raskaus. Lihalinjalla olisi pitänyt seistä kahdeksan tuntia päivässä, ja selkä olisi joutunut taas koville.
”Ja minulle tuli huono olo, kun näin esittelyvideon siitä, miten sitä ruokaa tehdään, puristetaan makkaraa yhteen ja muuta.”
Miksei nuori nainen mene uuteen kouluun ja hae sitä kautta uutta uraa?
Korkeakangas sanoo, ettei ole oikein ”koulutyyppiä”. Hän haluaa suoraan tekemään töitä. Se on yksi syy, miksi hän haluaa juuri kaupan alalle töihin. Ei ole pakko käydä kouluja, kun tehtävät voi oppia suoraan tekemällä.
”Sitten siinä on myös se rahapuoli. Enää ei viitsisi ottaa opintolainaa.”
Se on ihan järkevä ajatus.
Korkeakaan koulutus ei ole enää pitkään aikaan taannut vakaata tai turvallista asemaa työmarkkinoilla. Lisäksi opintoetuudet ovat heikommat kuin esimerkiksi työttömyysetuudet.
Silti koulutusta tarjotaan yhä useammin automaattisesti ratkaisuksi myös niille, jotka eivät koe olevansa ”koulutyyppejä”.
Korkeakangas on miettinyt vaihtoehdoksi oppisopimusta, mutta hän on kuullut, että oppisopimuspaikkoja on vaikea saada, joten asia on jäänyt ajatuksen asteelle.
Totta se onkin. Viime vuonna Suomessa oli oppisopimuskoulutuksessa vain 70€‰000 ihmistä, vaikka oppisopimuskoulutus on todettu hyvin työllistäväksi ja jopa uusia työpaikkoja luovaksi koulutusmuodoksi.
Sekä työnantajat että työnhakijat pitävät nykyistä oppisopimuskoulutusmallia kankeana, eivätkä työnantajat saa koulutuksen antamisesta mielestään riittäviä avustuksia.

Heinäkuun lopun jälkeen Korkeakankaan tulevaisuus on hämärän peitossa. Silloin päättyy työharjoittelusopimus Katnoksen kanssa, ja paikka on pakko jättää. Korkeakangas ei ole luottavainen uran vaihdon suhteen.
”Kun olen jo ollut työttömänä, en pelkää työttömyyttä, mutta ei se kivaa ole. Kai on pakko mennä lähihoitajan töihin, kun en työttömäksikään haluaisi jäädä.”

Matti Markkola

Essi

Essi, 24, ei halua töihin. Sen takia hän ei esiinny tässä jutussa omalla nimellään eikä kasvoillaan. Töihin on Suomessa haluttava.
Työtön on automaattisesti myös työnhakija. Jos töitä ei hae, joutuu vaikeuksiin viranomaisten kanssa tai jää kokonaan yhteiskunnan tuen ulkopuolelle.
Eikä työn vieroksumista katsota hyvällä työkkärin ulkopuolellakaan. Moni ymmärtää, että töitä ei välttämättä saa eikä se ole ihmisen oma vika. Mutta jos niitä ei edes halua, on laiska sosiaalipummi ja hemmoteltua pullamössösukupolvea, joka luulee saavansa kaiken ilmaiseksi. Niin ja tietenkin vähän tyhmä ja ehdottomasti syrjäytynyt.
Sellaiseksi Essi ei halua leimautua, ja leima olisikin väärä.
Essi puhuu ja nauraa paljon. Hän on poliittisesti aktiivinen. Hän pohtii omaa ja yhteiskunnan tulevaisuutta. Hän auttaa romanikerjäläisiä sosiaalikeskus Satamassa ja käy lukemassa vanhainkodissa mummoille ääneen.
Hän ei makaa sohvalla ja katso telkkaria, koska on maalannut telkkarin täyteen tageja. Hän lukee paljon.
Essi tietää, miten töitä tehdään. 13-vuotiaana hän oli ensimmäisen kerran töissä mansikkamaalla. Sen jälkeen siellä kului monta kesää. Hän kävi sekä lukion että ammattikoulun, josta valmistui sähköasentajaksi.
Sen jälkeen hän työskenteli kolme vuotta henkilökohtaisena sihteerinä. Hänen työaikansa oli 7 tuntia ja 15 minuuttia päivässä, mutta pomo hyödynsi häntä usein koko valveillaoloajan ja ylikin.
Silloin Essi toivoi ihmisten puhuvan hänen selkänsä takana siitä, miten ”toi kyllä tekee ihan sikana töitä ja vitsit toi hoitaa kaiken niin sikahyvin”. Hän halusi olla tyyppi, joka vastaa puhelimeen aamuviideltä ja iltakymmeneltä ja sanoo, että kyllä hoituu.
Tiukka työtahti ei haitannut niin kauan kuin Essi uskoi tekevänsä jotain merkityksellistä. Aloittaessaan yhteiskunnallisessa työpaikassaan hän ajatteli tekevänsä jotain hyvää, toimivansa oikeudenmukaisemman maailman puolesta.
Arkitodellisuus osoittautui toiseksi.
Kun usko työn tarkoitukseen hävisi, hän irtisanoutui. 31. heinäkuuta 2009 on hänen toistaiseksi viimeinen päivänsä työelämässä. Sinne hän aikoo palata vasta, kun löytää jotain, mitä voi tehdä sydämellä.
Irtisanoutumisen jälkeen Essin isä lakkasi puhumasta hänelle ja äiti alkoi murehtia.

”Onks tossa seitania?” poika kysyy ja osoittaa Essin voileipää.
”On.”
”Onks sitä jotenkin muuten kuin maksullisena?”
”Haluutsä massii?”
”En, en”, poika sanoo ja lähtee katsomaan, jos leivän saisi ilman rahaa.
Maaliskuisena iltana Essi ei taatusti ole sosiaalikeskus Sataman ainoa vapaaehtoisesti työtön. Kaveripiiristä hän on saanut neuvoja siihen, miten työkkärin kanssa ollaan tekemisissä.
”Sinne kannattaa kuulemma mennä aina uuden idean kanssa. Työkkäri-ihmiset tykkää aktiivisuudesta.”
Seuraavassa tapaamisessa Essi aikoo keskustella koulutusvaihtoehdoista.
Essi ilmoittautui työttömäksi vasta joulukuussa. Sitä ennen hän vietti nelisen kuukautta reissaamalla ympäri Eurooppaa. Essillä ei ollut mitään tuloja, mutta matkustaminen on halpaa, kun liftaa eikä maksa vuokraa. Ja kolmen vuoden töistä oli kertynyt säästöjä.
Kun hän ilmoittautui työttömäksi, hän alkoi saada ansiosidonnaista työttömyyskorvausta 850 euroa kuussa. Siitä hän laittaa säästöön parhaimmillaan 300 euroa kuussa.
Essi asuu kaverina kanssa kaupungin vuokra-asunnossa ja maksaa vuokraa 200 euroa. Hän dyykkaa suurimman osan ruuastaan. Kalliossa tuopit maksavat pari euroa. Äiti maksaa puhelinlaskun.
”Olen kyllä ottamassa sitä kontolleni.”
Virallisesti Essi asuu kotikaupungissaan Itä-Suomessa. Hänen postinsa menee vanhempien luo ja hän on kotikaupungin työ- ja elinkeinotoimiston asiakas.
Jos Essi asuisi oikeasti kotikaupungissaan, hän haluaisi töihin mahdollisimman pian.
”Sanon siellä asuville työttömille kavereille koko ajan, että järkätkää itsellenne jotain tekemistä. Ymmärrän, että työttömyys voi olla tosi turhauttavaa, mutta en koe itseäni sillä tavalla työttömäksi. Koko ajan on ollut kiirettä.”
Kiireisyyttään Essi vakuuttelee moneen kertaan. Se on jäänne työelämästä.
”Haluaisin olla siinä pisteessä, ettei tarvitsisi todistella itselle ja muille, kuinka paljon saan aikaiseksi. Että vain tekisin ja se riittäisi.”

Pari viikkoa myöhemmin Satamassa odottaa vaisumpi Essi.
”Sanoin viikonlopun jälkeen kämppikselle, että nyt loppuu viinan juonti ja politiikan teko!” hän virnistää.
Sosiaalikeskuksessa projektit etenevät hitaasti ja turhia kokouksia on liikaa. Edellisen päivän työkkärikäynti painaa mieltä. Se oli kolmas kerta, kun Essi kävi keskustelemassa tilanteestaan.
”Tämä oli eri täti kuin ennen. Se edellinen suhtautui minuun menetettynä tapauksena eikä edes yrittänyt. Tämä uusi oli pirteä ja iloinen, ja ajattelin ensin, että me ollaan samalla aaltopituudella.”
Essi meni työkkäriin uuden suunnitelman kanssa. Hän oli tehnyt listan. Toisessa sarakkeessa olivat vaihtoehdot, kuten työ, opiskelu ja työttömyys. Toisessa taas ne asiat, joiden puolesta Essi haluaa toimia ja joita hän haluaa saavuttaa. Essi numeroi kohdat ja laittoi jokaisen vaihtoehdon perään ne numerot, jotka seuraisivat valinnasta.
”Eniten pisteitä sai koulu yhdistettynä tähän perussäätöön, mitä nyt teen. Silloin voisin päästä eteenpäin ja kehittää itseäni. Työelämässä on tosi usein tunne, ettei etene mihinkään.”
Hän keskusteli vahvuuksistaan myös äitinsä kanssa. Lopputulos on, että Essi päätti pyrkiä yliopistoon. Hän hakee luokanopettajaksi ja suomen kielen laitokselle.
”En ole kauhean teoreettinen, mutta en ole myöskään kovin kätevä käsistäni. Sen sijaan olen hyvä organisoimaan ja minulla on hyvät sosiaaliset taidot. Opettajan työssä pääsisin hyödyntämään niitä.”
Essi ei ole aikaisemmin hakenut opiskelemaan, koska ei ole tiennyt tarkkaan, mitä haluaisi tehdä. Nyt hän päätti, että on parasta mennä katsomaan ja kokeilemaan. Päätös teki äidin onnelliseksi.
”Sanoin sille, että en tee tätä sen takia, ja se sanoi, ettei sitä ikinä toivoisikaan”, Essi kertoo.
Työkkärille suunnitelma ei kuitenkaan riittänyt.
”Se täti loukkaantui siitä, että en ole hakenut töitä. Se sanoi, että kyllä sinä nyt ainakin kesätöitä saat tai työharjoittelupaikan. Että jokaiselle löytyy joku paikka!” Essi puuskahtaa.
Varsinkin työharjoittelu on hänelle kauhistus: kahdeksan tuntia töitä kahdeksalla eurolla päivässä.
”Työkkärissä ajatellaan, että kaikkien pitää tehdä osansa, mutta sitten on vain yksi malli siihen, mikä se osa on. Niillä on ajatus, että työ luo hyvinvointia, koska se tuo rutiinia elämään. Monelle varmasti onkin niin, mutta ei kaikille. Tasapäistäminen on ongelma.”

Tosiaan, jos ihminen osaa oma-aloitteisesti täyttää päivänsä järkevästi, miksi valtion pitäisi puuttua siihen? Harjoittelut ja muut työllistämistoimet maksavat yhteiskunnalle siinä missä työttömyyskin eivätkä tutkimusten mukaan työllistä juuri ketään pysyvästi. Sen sijaan, että Essi laitettaisiin opettelemaan puhelimella soittoa tai korjaamaan polkupyöriä, hän voisi jatkaa mummojen ilahduttamista, korjata oman polkupyöränsä ja toimia omasta mielestään paremman maailman puolesta. Ainakin siihen asti, että pääsee kouluun.
Maaliskuussa julkaistu kansallinen nuorisotutkimus kertoi, että vain puolet 15-30-vuotiaista on sitä mieltä, että jokaisen tulee elättää itsensä omalla työllään eikä turvautua avustuksiin.
Tämä sai poliitikot paniikkiin.
”Meille olisi siis tulossa sukupolvi, jossa puolet lähtee siitä, ettei heidän tarvitse elättää itseään, eli toinen puoli elättäisi heidät”, valtiovarainministeri Jyrki Katainen maalaili Helsingin Sanomissa.
Kuvitteleeko ministeri todella, että puolet tuosta ikäluokasta todella heittäytyisi vetämään lonkkaa muiden kustannuksella? Naurettava ajatus.
Essikin tietää, että ihminen tarvitsee mielekästä tekemästä. Useimmille se tarkoittaa työtä. Essin harvat hengenheimolaiset kyseenalaistavat palkkatyön ja kulutusyhteiskunnan, mutta toimivat silti usein yhteiskuntaa hyödyttävällä tavalla. Ainakaan he eivät tarvitse päivähoitopaikkaa koulutuksessa tai harjoittelussa.
Jos Essi pääsee opiskelemaan, työttömyys on vain vajaan vuoden mittainen vaihe hänen elämässään. Se ei romahduta hyvinvointivaltiota – toisin kuin raskaat rakenteet.
”Olen miettinyt, että pitäisikö ottaa joku parin viikon työpätkä vastaan. Sitten voisin sanoa, että olen käynyt töissä. Ei sillä olisi mitään vaikutusta kansantalouteen, mutta ne saisivat olla tyytyväisiä, että en ole täysin menetetty tapaus ja syrjäytynyt ongelmanuori”, Essi pohtii.
Ihan heti hän ei työllistämistoimenpiteitä kohtaa. Seuraavan kerran naamaa on näytettävä työkkärissä kesäkuussa.

Essi kävelee kaverinsa kanssa kaupungilla, kun vastaan tulee McDonald`sin siivouspartio. Sen työntekijät keräävät Mäkkärin roskat säkkiin, mutta jättävät Wayne`s Coffeen mukin pyörimään kadulle. Kaverukset vilkaisevat järkyttyneinä toisiaan.
Toisen kerran silmiin sattuvat Sokoksen näyteikkunassa keikistelevät alusvaatemallit.
Essi ei usko siihen, että kaikki työ on arvokasta. Hänen mielestään maailmassa tehdään liikaa töitä.
”Jos ei ole töitä, niin ei niitä pidä luoda tyhjästä. Jos heitän roskan kadulle, niin se on muka ihan ookoo, koska työllistän jonkun ihmisen. Täysin absurdia ja älytöntä!”
Essin mielestä ihmisellä ei ole mitään muuta kuin aikaa. Kaikkea muuta voi ostaa tai ansaita, mutta aikaa ei saa lisää. Siksi ei ole samantekevää, mihin aikansa käyttää.

Anna-Sofia Berner
Kuvat Teemu Granström

Juttua varten haastateltiin myös: Työ- ja elinkeinoministeriön neuvotteleva virkamies Tiina Oinonen, Katnos Oy:n työpajaesimies Marko Pajunen, Helsingin kaupungin työpajaesimies Tarja Taskinen ja tutkija Matilda Wrede-Jäntti. Lähteenä käytetty myös: Vieraita työssä. Työelmän etnistyvä eriarvoisuus.
Toim. Wrede, Sirpa & Nordberg, Camilla. Palmenia 2010.