Ulkona on kymmenen astetta pakkasta, mutta esikoiskirjailija Mikko-Pekka Heikkistä ei palella. Sisällä kapakassa pitkä mies nostaa jalkansa pöydälle ja kohottaa lahjetta: pitkät kalsarit. Säänmukaisen pukeutumisen iloista kerrotaan myös Heikkisen kirjassa Nuorgamin Alkon tuho – ja muutama erätarina, joka ilmestyi juuri Johnny Knigalta.
Tarinoiden rivinväleistä voi lukea kannanottoja suomalaiseen metsä- ja aluepolitiikkaan. Yhdessä tarinassa näädät marssivat Berliiniin Suomen metsien kohdattua päätepisteensä vessapaperina; toisessa junaillaan lakia, jonka turvin koko Suomi asutetaan sijoittamalla kansalaiset tasaisesti pitkin maata. Katu-uskottavuutta ja imua kertomuksiin tuovat seksi, paska ja aseet.
”Halusin kirjoittaa metsäasiasta kirjan, jonka pystyy lukemaan, vaikkei olisi koskaan jalallaan metsään astunut. Populaariviihteen suurkuluttajana en voinut itse luoda mitään pitkäveteistä.”
Suomussalmella kasvanut Heikkinen on työskennellyt viimeiset 12 vuotta Helsingin Sanomien toimittajana. Työpaikka on ollut hyvä kirjoituskoulu. Jos omaa taiteellisia ambitioita, saattaa vapaa-ajan viettokin luiskahtaa kirjoittelun puolelle, kuten Heikkiselle kävi.
Esikoinen alkoi kypsyä kymmenen vuotta sitten, kun Heikkinen löysi retkeilyn Ylä-Lapin erämaissa ja rakastui. Kohta hän ymmärsi, kuinka harvinaista todellinen erämaa Suomessa on. Jos haluaa ympärilleen kunnon metsää, pitää mennä kansallispuistoon. Muu on puupeltoa, talousmetsää.
Niinpä ihastusta seurasi vihastus, joka muuttui vitutukseksi. Siitä riitti käyttövoimaa Nuorgamin Alkon tuhon synnyttämiseen. Kirjoittaessaan Heikkinen luukutti 1990-luvun alun amerikkalaista gangstaräppiä, Ice Cubea ja Dr. Dretä.
”Siellä puhutaan suoraan, ja taustalla ovat yhteiskunnalliset epäkohdat.”
Kirjassaan Heikkinen hyödyntää kainuulaisia kielenkantimiaan ja Lapin juttukeikoilta tarttunutta sanastoa. Absurdeissa tarinoissa sekoittuvat fakta ja fiktio: esimerkiksi erämasturbaatio lienee jälkimmäistä, koska Heikkisen mielestä eräretkiin kuuluu hyvä seura.
Luonnossa runkkaaminen on intohimoisen luontosuhteen ja nykyihmisyyden metafora.
”Tässä maassa ja varsinkin tässä kaupungissa on ihan saatanasti yksineläjiä, joista useimmille seksittömyys on jonkinlainen issue.”
Heikkinen tuli Helsinkiin vuonna 1994 opiskelemaan käytännöllistä filosofiaa. Ajattelevan ihmisen meininki tuntui omalta, vaikka välillä yliopiston hölötyksen ja positiivisuuden ilmapiiri ihmetytti. Small talk kuulostaa jo luontuvan Kainuun mieheltä, pari nauruntapaistakin irtoaa.
Muuttotappioalueiden pelastajaa Helsinkiin sopeutuneesta Heikkisestä tuskin tulee. Kirjoittaminen työyhteisössä vaatii kaupungissa asumista.
Metsiin hän suuntaa myös jatkossa, vaikka viime kesinä aikaa on kulunut kimppapurjeveneellä.
”Ulkosaaristossa on samoja juttuja kuin Pohjois-Lapissa, autius ja ihmistiheyden sopiva taso.”
Vaula Tuomaala
Kuva Teemu Granström
Kuka?
Mikko-Pekka Heikkinen, 36
Asuu kaksiossa kävelymatkan päässä Sanomatalosta.
Opiskellut käytännöllistä filosofiaa, viestintää sekä elokuva- ja televisiotutkimusta.
Yöpöydällä Colby Buzzellin Minun sotani.
Vuonna 2020: ”Retkeilen Mount Everestillä tai Aconcagualla.”
