Vapaa-ajallaan hän kritisoi maahanmuuttoa, vastustaa aselakien tiukennuksia ja inhoaa homojen hyysäämistä mediassa.
    
“Tämähän on ihan hirveä imagollinen itsemurha.”
    Tero Vaara katsoo ulos seinän kokoisesta ikkunasta. Toista tuntia aiemmin Mamban juhlavuodesta alkanut keskustelu on lakipisteessään. Se on päätynyt Vaaraa tätä nykyä kuohuttavaan aiheeseen, Suomen maahanmuuttopolitiikkaan.
    Onneksi eteläsavolainen metsämaisema on rauhoittava.
    Olemme Mäntyharjulla, keskellä suomalaista unelmaa. Ikkunasta avautuu jylhä näkymä: puhdasvetinen järvi ja metsää silmänkantamattomiin. Vastapäiseltä rannalta on löydetty kulttuurihistoriallisesti arvokkaita kalliomaalauksia.
    Tero Vaara on viihdetähti, johon mahtuu monta epäilyttävää elementtiä.
    Tämä ammattilentäjäksi kouluttautunut porilaislähtöinen muusikko tekee siirappista iskelmäpoppia, harrastaa aseita ja tarkkuus­ammuntaa ja viettää talvet Thaimaassa.
    Hän hörppää kahvia Mamba-mukistaan.
    ”Mutta kun kävelen kultalevyrivistöni ohi, tajuan, että olen tehnyt jotain oikeinkin.”
    
Mamba-yhtye viettää 25-vuotisjuhlaansa, ja Vaara on lööpeissä.
    Ei voi sanoa, että taas lööpeissä, sillä nyt on vasta kolmas kerta.
    Ensimmäinen kerta oli, kun Vaara joutui sappikohtauksen vuoksi sairaalaan. Toinen kerta oli viime itsenäisyyspäivän alla, kun Vaaralta jäi linnan juhlat väliin myyräkuumeen vuoksi. Nyt kolmannen kerran syy on avioero. Seiskasta on kuulemma soitettu ainakin kymmenen kertaa.
    Vapaan miehen oikeus on kusta luontoon, Vaara siteeraa Veikko Huovista ja katoaa ulkosalle. Isännän poissa ollessa on aikaa katsella hänen taloaan.
    ”Mamba-tähden hulppea poikamieshuvila!” kirkuisi otsikko, jos Seiska pääsisi vierailemaan kaksi vuotta sitten valmistuneeseen, minimalistisen linjakkaasti sisustettuun, yli sadan neliön taloon, joka on täynnä tyylikkäitä huonekaluja ja viimeisintä kodintekniikkaa.
    Olohuoneen pöydällä lojuu kannettava tietokone. National Rifle Association -tarralla varustetun läppärin välityksellä kaukana asutuksesta asuva mies tarkkailee maailman menoa.
    Tero Vaara välttelee naistenlehtien haastatteluja ja tv-esiintymisiä.
    Kuva, joka hänestä muodostuu internetin välityksellä, on vähintäänkin erikoinen.
    
Vaaran nettisivut hämmentävät, otsikoi taannoin Porissa ilmestyvä Satakunnan Kansakin.
    Sivut eivät ole mitkään tyypilliset viihdetähden kotisivut. Samoilla sivuilla esitellään yorkshirenterrieri Nöpö ja tarjotaan mahdollisuutta ostaa Vaaran oman firman valmistamia pinssejä, joissa lukee Just say no to Islamisation ja Commies aren’t cool.
    Ne ovat asioita, joiden takana Vaara seisoo. Mutta.
    ”Saitilla on paljon sellaista, mikä ei ole totta”, Vaara viittaa sivuilla esiintyviin Jänis­kylän ampujiin ja Pub Hoijakkaan.
    Niitä ei todellisuudessa ole olemassa.
    Vaaran luomus on myös iltapäivälehtien toimittajia laiskaksi ja tyhmäksi haukkuva Suomen Kaupalliset Lauluntekijät -järjestö.
    ”Mutta se ei tarkoita, ettenkö seisoisi niiden linkkien viestien takana”, Vaara sanoo.
    Yksi linkeistä on Jussi Halla-ahon Scriptaan. Miehet eivät tunne toisiaan. Vaaran mielestä Halla-ahon saama sakkotuomio oli naurettava.
    ”Siihen liittyen en ymmärrä kirjailija Jarkko Tontin kaksinaamaisuutta. Tontti edustaa Suomen Peniä ja on sananvapaustaistelija, mutta nyt hän oli sitä mieltä, että Halla-aholle piti tulla tuomio.”
    Ovat sivut totta tai eivät, ne ovat kuitenkin Vaaran tekemät. Miksi?
    ”Olen halunnut leikkiä netillä, opetella kotisivujen tekemistä. Ja samalla vähän hämärtää julkisuuskuvaani.”
    Vaara painottaa, ettei Mamban sivuilta vastaavaa materiaalia löydy. Se on kuulemma toinen todellisuus.
    
Metsän keskellä kun ollaan, tekee mieli verrata Vaaraa eläimeen.
    Tero Vaara on kuin siili, sinänsä harmittoman näköinen, 44-vuotias, hieman ylipainoinen suomalainen jässikkä. Mutta kun hänestä yrittää ottaa kiinni, tulee käteen piikkejä.
    Mamban keulakuva on hankalan miehen maineessa, mutta vaikuttaa kohteliaalta ja mukavalta, aika hauskaltakin. Hän osaa pudotella timosoinimaisia populistisia heittoja.
    Ei ihme, että monet eri puolueet ovat pyytäneet Vaaraa ehdokkaaksi. Mies ei ole suostunut.
    Parhaillaan hänellä on tekeillä kaavio maailman väkivaltaisimmasta ruuasta, maksalaatikosta. Sitä varten pitää ottaa elävä eläin, tappaa se, repiä sisälmykset, ottaa maksa, kuumentaa, jauhaa, vatkata ja vasta sitten siitä saa maksalaatikkoa.
    ”Eli huonoa kouluruokaa!” Vaara nauraa.
    Vastaavia kaavioita Vaara julkaisi vuonna 2006 kirjasessa nimeltä Lipan asennon suhde kohtaamisen sosiaalisen vaativuuteen.
    Kirja on täynnä tylsän näköistä grafiikkaa. Vasta tarkemmalla tarkastelulla huomaa, että kaaviot ovatkin täynnä myrkkyä.
    Omat piikikkään kaavionsa ovat saaneet kurjuutta glorifioiva Suomen elokuvateollisuus, yleisöä aliarvioiva Alma Media ja totaaliaivoton Yle kakkosen viihde, mutta myös parisuhteeseen liittyvät loputtomat sosiaaliset vaatimukset.
    Kolme vuotta sitten julkaistussa kirjassa ei viitata Suomen maahanmuuttopolitiikkaan, jossa Vaaran mielipiteet noudattavat tyypillistä hommafoorumilaisten retoriikkaa.
    ”Ei minulla ole mitään absoluuttista näyttöä siitä, ettemme tulisi toimeen ilman monikulttuurisuutta”, Vaara kiteyttää ajattelunsa.
    Hän ottaa keksin pöydältä ja katsoo kaukaisuuteen.
    ”Nyt aletaan olla niin spesifillä alueella, että täytyy olla varovainen, etten kompastu”, hän toppuuttelee.
    Rentoon kotiasuun, farkkuihin ja yksiväriseen t-paitaan pukeutuneen Vaaran jalka vispaa hermostuneesti pöydän alla.
    Tero Vaara on oikeistolainen konservatiivi, Suomessa harvinainen punaniskataiteilija. Miksei lauluntekijä tee yhteiskunnallista musiikkia?
    ”En mä ole siitä niin kiinnostunut kuin rakkauslauluista.”
    
Enää kaksi kuukautta ja taas Vaara pakkaa tavaransa viiteen matkalaukkuun ja muuttaa Bangkokin kaksioonsa.
    Siellä hän elelee yksin. Hengailee. Käy kuntosalilla.
    Ja ennen kaikkea tekee biisejä. Bangkokin trooppisessa ilmanalassa on syntynyt sekin suomalaisiin uponnut kappale, jossa lauletaan kuinka vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä.
    Tämän lehden ilmestymispäivänä Mamba on keikalla Mikkelissä. Todennäköisesti keikka on loppuunmyyty. Yleisö koostuu keski-ikäisistä naisista, jotka osaavat ulkoa jokaisen Mamban hitin. Heille tuntuu olevan ihan sama, mitä mies 600 000 myydyn levyn takana on asioista mieltä.
    Tero Vaara tekee junttia iskelmärokkia, jota monet myös rakastavat vihata. Hän väittää, ettei ole katkera, vaikka etenkin musiikkilehdistössä Mamballe on koko sen 25-vuotisen uran ajan vähän naureskeltu.
    ”Sainhan Junnu Vainio -palkinnon. Se oli myönteinen yllätys ja merkittävä tunnustus, tietynlainen hymypoikapatsas. Että jatka valitsemallasi tiellä.”
    Silti Vaaraa harmittaa. Hänen mielestään Suomesta puuttuu asiantunteva viihdelehdistö.
    ”Käy turhamaisuuden päälle, kun on todella hyvä 12-miehinen bändi ja todella hyvin sovitetut kappaleet, mutta sen puolen juttuja ei arvostella missään. Se menee kokonaan ohi.”
    Taas päädytään siihen, mihin Vaaran kanssa keskustellessa tunnutaan aina päätyvän: tiedotusvälineisiin ja niiden tapaan toimia. Hänen mukaansa ei saa kritisoida, mitä Yleisradio ja Helsingin Sanomat meille tarjoavat totuutena.
    Ampumaurheilua harrastava Vaara ottaa esimerkiksi aseet. Hän syyttää median asennetta aseita kohtaan pelottelevaksi ja syyllistäväksi.
    ”Nyt puhutaan, että kaikki aseiden harrastajat ovat asehulluja, natseja ja muita. Minusta kun on kiva ampua kaikella, mistä lähtee kuti. Pitäisikö olla hiljaa ja hävetä?”
    Erityisen närkästynyt Vaara on Helsingin Sanomille. Ei siksi, että Vaaraa olisi lehdessä kohdeltu kaltoin, vaan siksi, että lehdellä on kuulemma agenda, mitä se ei myöskään peittele.
    ”Pidän Helsingin Sanomia ideologisena roskalehtenä. Mitkään negatiiviset hallitsemattomaan maahanmuuttoon liittyvät uutiset eivät ylitä uutiskynnystä toisin kuin esimerkiksi Aamulehdessä.”
    Vaara ei myöskään pidä Suomen johtavan sanomalehden tarjoamasta mieskuvasta.
    ”Ainakin aikoinaan lehden mieskuva oli positiivinen vain silloin, jos mies oli homoseksuaali. Tavallinen mies ei ollut kiinnostava – hän oli aina raiskaaja, väkivaltainen tai jotain muuta negatiivista”, hän sanoo.
    ”Etkä saanut sellaista NYT-liitettä käteen, missä ei sanottaisi, että nyt on joku homoseksuaalisesti värittynyt tilaisuus jossakin. Ei mulla ole mitään homoseksuaalisuutta vastaan, mutta alkoi jossain vaiheessa tökkiä, että eikö Setalla ole ihan omakin lehti?”

On kuvien aika. Kun valokuvaaja virittelee kamojaan, Vaara puikahtaa makuuhuoneeseen.
    Hän tulee takaisin tummaan pikkutakkiin ja suoriin housuihin pukeutuneena.
    Tavallinen mies on vaihtunut Mamban keulakuvaksi.

KVG: Tappouhkaus netissä

Vaara tunnustautuu nettiriippuvaiseksi. Netistä hän seuraa uutisia ja lukee mielenkiintoisia sivustoja, erityisesti blogeja. Netin kautta Vaara myös tarkastelee mediakuvaansa, ”että mitä hyvää tänään”.
    Haku ei tuota Vaarasta kovinkaan positiivista kuvaa, mutta pahempaakin julkisuuden henkilö on kokenut.
    ”Kerran eräässä keskusteluketjussa kaveri ilmoitti olevansa valmis lahtaamaan minut. Otin yhteyttä poliisiin. Siitä tehtiin syyte, mutta syyttäjä teki syyttämättäjättämispäätöksen, koska kyllä julkkiksen täytyy kestää. Mun mielestä kaikkea voi kestää, mutta ei mielestäni ole okei uhata lahtaamisella.”
    Vaara hakee netille mielenkiintoisen vertailukohdan.
    ”Internet on kolaripaikka. Netissä surffaajat ovat kolaripaikalla seisoskelijoita. Heistä on kiva tulla katsomaan mitä tapahtuu. Verenhaju kiinnostaa ihmisiä. Näen sen mun kävijälaskureistakin. Aina kun tulee huonoja uutisia, hitit kolminkertaistuvat sivuilla”, Vaara sanoo.
    ”Netissä ollaan sellaisten asioiden äärellä, mitä ei voi hallita. Sitä on ikään kuin turistina omien tapahtumien virrassa. Varmaa on, että koskaan ei saa viimeistä sanaa.”

Matti Markkola
Kuva Teemu Granström