”Se vain on niin super”, kuvaa yhteinen tuttava Pilvi Torstia.
    Siltä tosiaan näyttää.
    Pelkkä cv:n lukeminen hengästyttää.
    Torsti on väitellyt tohtoriksi 28-vuotiaana, perustanut kaikille etnisille ryhmille tarkoitetun lukion Bosniaan, tehnyt vapaaehtoistyötä Nepalissa ja Balkanilla, toimittanut uutisia, kolumneja ja ajankohtaisohjelmia halki suomalaisen mediakartan sekä kirjoittanut Sankarimatkailija-matkaoppaita. Hän puhuu kahdeksaa kieltä, pelaa koripalloa, kalliokiipeilee, opettaa Jugoslavian seuraajavaltioiden historiaa, vetää historiatietoisuus Suomessa -tutkimushanketta ja on kahden pienen lapsen äiti.
    Kaikki tämä ja paljon muuta 33 ikävuoden aikana.
    Kun Pilvi Torsti päätti noin vuosi sitten lähteä mukaan puoluepolitiikkaan, hänen puoluevalintansa yllätti monet.
    Superihmisiä on viime aikoina totuttu näkemään, no, jossain muualla kuin sdp:ssä.
    Kesäkuussa Torsti on ehdolla demarien listoilla eurovaaleissa. Läpimenon mahdollisuudet ovat hyvät, koska kolmesta demarimepistä kukaan ei jatka europarlamentissa.
    Demarileirissä Torstin vastaanotto on ollut supernaiselle sopiva. Sdp:n puolueosastojen puheenjohtajapäivillä hänestä puhuttiin jo demarien vastineena kokoomuksen Alexander Stubbille.
    ”Stubb ei puhu serbokroatiaa”, Torstin kerrotaan vitsailleen, kun häneltä kysyttiin, mitä mieltä hän on vertauksesta.

Oikeastaan Torstilla on suurempi suunnitelma kuin kriisissä olevien demarien pelastaminen. Hän haluaa pelastaa politiikan.
    Mutta palataan siihen myöhemmin. Mietitään ensin, onko puoluepolitiikka sittenkin outo projekti niin epäpuoluepoliittiselle ihmiselle kuin Torsti.
    Demaripoliitikkojen on ollut tapana hakea uskottavuutta tulipunaisista työläisjuurista. Pilvi Torstin kohdalla se ei onnistu. Äiti on hammaslääkäri ja isä palomestari.
    ”Kotini ei missään nimessä ollut demarikoti, vaan päinvastoin hyvin epäpoliittinen. Luulen, että kaikki suomalaiset ovat jossain määrin demareita ajattelultaan, mutta tämä on ollut valinta, josta olen käynyt paljon vaikeaakin keskustelua äitini kanssa.”
    Korostetun epäpoliittinen oli myös ilmapiiri suomalaisilla yliopistoilla 1990-luvun puolivälissä. Torstin läheinen ystävä, toimittaja-tietokirjailija Matias Möttölä muistelee ensimmäisiä opiskelijabileitään:
    ”Kun Jyrki Katainen puhui kokoomuslaisten kanssa politiikkaa, vanhemmat opiskelijat tulivat sanomaan hänelle, että meillä on ollut sellainen tapa, ettei mielellään puhuta politiikkaa bileissä. Ja me opiskelimme politiikkaa!”
    1990-luvun lopulla politiikka teki paluun yliopistolle. Opiskelijat osoittivat mieltä globalisaatiota vastaan. He liittyivät Attaciin, vasemmistoliittoon ja vihreisiin.
    Pilvi Torsti oli jo aiemmin liittynyt Amnestyyn ja Punaiseen Ristiin.
    Hänen yhteiskunnallista heräämistään ei aiheuttanut No Logon lukeminen. Sen tekivät Jugoslavian hajoamissodat.

Lukion ikkunasta siintää entisen Jugoslavian raja. Koska eletään vuotta 1993, osa siitä on nyt Kroatian, osa Slovenian rajaa.
    Kansainvälinen United World College of Adriatic -lukio sijaitsee Italian puolella. Monet 17-vuotiaan Pilvi Torstin luokkatovereista olivat vielä hetki sitten jugoslaaveja.
    Lukiolaiset ovat kaukana kotoa ja katselevat usein toistensa valokuva-albumeita. Perhe-elämä ex-jugoslaaviystävien kodeissa näyttää niissä samalta kuin suomalaisissa.
    Paitsi ettei koteja enää ole. Eikä kaikilla myöskään perheitä.
    Rajan tuntumaan nousee pakolaisleirejä. Koska United World Collegen toimintaan kuuluu vapaaehtoistyö, lukiolaiset leikittävät viikonloppuisin pakolaislapsia ja opettavat leireillä englantia.
    Sodasta tulee Torstille yhtä aikaa emotionaalinen ja älyllinen kysymys.
    ”Halusin tietää, miten tämä on mahdollista ja mitä voimme tehdä, ettei näin enää koskaan tapahdu.”
    Toimintatavoikseen Torsti valitsi kansalaisjärjestötoiminnan ja toimittajan työn. Tammikuussa 1997 hän osallistui Slobodan Miloševićia vastustaviin mielenosoituksiin Serbiassa ja raportoi samalla tilanteesta Keskisuomalaiselle.
    Kun Torstista tuntui, ettei rauhanprosessissa tarvittavaa tietoa erityisesti nuorista ollut saatavilla, hän päätti ryhtyä tuottamaan sitä itse ja kirjoitti väitöskirjan bosnialaisten nuorten historiakäsityksistä.
    Torsti puhuu itsestään pragmatistina, joka pyrkii hakemaan ratkaisuja itseään vaivaaviin ongelmiin.
    ”Jos ihmisellä on lahjakkuutta tai voimavaroja, sillä ei ole mitään arvoa, jos se ei tule tekoina esiin.”
    Tällä piirteellä hän perustelee myös politiikkaan lähtemistä. Toisaalta: juuri niinhän eteenpäin pyrkivä poliitikko tekisi.
    Viime vuosina Torstia vaivanneet kysymykset ovat olleet globaaleja: terrorismi, islamilaisen ja länsimaisen maailman vastakkainasettelu, energia-, talous- ja ilmastokysymykset.
    Tämähän kuulostaa ihan vihreiltä.
    Ilkeämielinen voisi ajatella, että Torstin pragmatismi ulottuu puoluevalintaan. Vihreissä fiksu nuori nainen saattaisi hukkua massaan, kun taas demareissa voi päästä eurovaaliehdokkaaksi alle vuosi puolueeseen liittymisestä.
    Torstin mukaan ratkaiseva tekijä puolueen valinnassa oli lopulta demarien kansainvälisyys ja arvopohja. Hänestä alkoi tuntua, että häntä vaivaavat kysymykset on mahdollista selvittää vain ylikansallisen puoluepolitiikan keinoin.
    ”On paljon asioita, jotka vaativat paljon tekoja. Ehkä isoin kysymys on, voimmeko tulevaisuudessa yhdistää talouskasvun ja ympäristönsuojelun ja mitä tekoja poliitikoilta siihen vaaditaan. Ne voivat olla koviakin päätöksiä.”
    Tästä päästään politiikan pelastamiseen: Torstin mielestä politiikka pitää palauttaa yhteisten asioiden hoitamiseen, jota ihmiset tekevät edustuksellisesti mutta yhdessä pohtien.
    Torstin vaaliprojekti on käynnistynyt Politiikan pelastusohjelma -videoblogissa. Siinä Torsti puhuu vakavasti kameralle Kampissa sijaitsevaan kotiinsa rakennetussa studiossa. Hän on karismaattinen ja vakuuttava.
    Hymy on muutamaa astetta soukempi kuin Stubbilla.
    Vaikutelma Twitter-, MySpace- ja Facebook-linkitetystä blogista on hyvin obama ja hyvin vähän demari.

”Puolueiden tulevaisuudenkuva ei jäsenmäärien valossa näytä kovin valoisalta: vielä parikymmentä vuotta sitten demareilla oli noin 100000 jäsentä, nyt enää alle 65000”, kirjoitti toimittaja Pilvi Torsti
Ylioppilaslehden Vallan kasvot -sarjan jutussa vuonna 1999.
    Juttu käsitteli silloista nuorta demaritoivoa Heli Paasiota.
    Kun kymmenen vuotta on kulunut, demarien jäsenmäärä on pudonnut 54000:een. Puoluetta vaivaa ukkoutuminen. Jäsenten keski-ikä on yli 60, ja naisia on jäsenistöstä 40 prosenttia.
    Demarit ovat kärsineet vaalitappioita, oppositiopolitiikka on takunnut, ja puolueen alennustilaa on analysoitu loputtomiin.
    Yksi analysoijista on filosofian tutkija, tietokirjailija ja suomentaja Tommi Uschanov, jolta ilmestyi viime syksynä pamfletti Mikä vasemmistoa vaivaa.
    Uschanovin mielestä sdp:n uudistumisen edellytyksenä on likapyykin pesu demaripoliitikkojen päätöksistä, joilla he olivat mukana purkamassa hyvinvointivaltion rakenteita viimeisillä hallituskausillaan.
    ”Nähdäkseni siellä ei olla edes niin pitkällä, että voitaisiin keskustella siitä, mitä ne virheet olisivat.”
    Torsti ei pidä likapyykkiä olennaisena. Asiasta puhuessaan hän kuulostaa ammattipoliitikolta.
    ”Historiantutkijana minua kiinnostaa menneisyys, mutta poliitikkona tulevaisuus. En ole varma, onko meillä hirveästi aikaa jäädä märehtimään menneisyyttä näiden kysymysten edessä, joita meillä on nyt ratkaistavina.”
    Uschanov ei oikein usko, että kukaan voisi tulla sdp:n ulkopuolelta ja pelastaa sen.
    ”Puolueen päätöksentekokulttuuri on ollut sisäänpäin lämpiävä niin pitkään, ettei se edes houkuttele pelastusyrityksiin ulkopuolelta käsin.”
    Torstin tähänastiset kokemukset ovat päinvastaisia. Hänen mukaansa hänet on otettu puolueessa nopeasti ja hyvin vastaan.
    Demarien pelastaminen on perinteisesti ollut epäkiitollinen tehtävä. Viime kesänä valitun uuden puheenjohtajan Jutta Urpilaisen uraa on ollut ikävä seurata. Ulkopuolisesta se on näyttänyt välillä vapaalta pudotukselta: ihan kuin puolueen valtaapitävät miehet olisivat jättäneet nuoren naisen vailla selustatukea, toistelemaan onttoja lauseita, joihin tämä ei itsekään usko.
    Eikö Torstin tee pahaa katsoa puolueensa johtajan, toisen nuoren naisen, kohtaloa?
    Torsti on hetken hiljaa.
    ”En osaa vastata tuohon. Jutta on laittanut liikkeelle monta isoa tulevaisuuteen katsovaa prosessia puolueen ohjelmatyössä. En ole nähnyt, että kukaan olisi asettunut poikkiteloin tai esittänyt kritiikkiä tätä kohtaan.”

Pilvi Torstin kampanjailtoihin, politiikan pelastusiltamiin, sisältyy myös kulttuuriohjelmaa. Niissä lauletaan aina Torstin ystävän lausuntaohjaajan löytämä laulu, joka menee näin:
    ”En pelkää ketään, rakastan maailman ihmisiä, haluan kaikille hyvää. Se on minun politiikkani. Että me rakastaisimme toinen toistamme, ei väitellen, vaan keskustellen sovussa. Menisimme ikään kuin mustikkaan yhdessä, lämmittäisimme saunan, istuisimme laiturilla huohottamassa, olisimme ihmisiksi.”
    Ehkä Pentti Saarikosken sanoittamassa ja Kaj Chydeniuksen säveltämässä kappaleessa Minun politiikkani on jotain samaa kuin tavassa, jolla Pilvi Torsti näkee sdp:n: se on leimallisesti 1960-lukulainen mutta soveltuu maailmanparannukseen.

Ninni Lehtniemi
Kuva Mikael Pettersson