Luoma-aho: Outo sivumaku
Käytin joululomalla aikaani samaan kuin tuhannet muut suomalaiset: luin vihdoin Sofi Oksasen Puhdistuksen.
Tuhansien muiden suomalaisten kanssa olen samaa mieltä siitä, että kirja on vaikuttava. Järkyttävä, hienosti kirjoitettu tarina tekee Viron traagisen lähihistorian lukijalle eläväksi.
Puhdistus jätti silti jälkeensä ristiriitaisen olon. Romaanissa on myös piirteitä jostain sellaisesta, joka toi mieleeni vanhan kunnon ryssävihan.
Puhdistuksessa naisen ruumis on miehitetty maa: Viro raiskattu nainen, Neuvostoliitto julma raiskaaja. Metaforan käyttö on perusteltua, mutta symboliikka ulottuu Puhdistuksessa aina kansakuntien ominaisuuksiin saakka. Kirjan perivirolainen nainen, Ingel, on suorastaan kansallisromanttinen hahmo: vaalea, puhdas, rehellinen ja kunniallinen.
Entä sitten venäläiset?
He ovat petollisia, väkivaltaisia raiskaajia ja vakoojia, jotka haisevat pahalta.
Ehkä virolaisten kohtalon kautta suomalainenkin voi rauhassa purkaa venäläispelkoaan ilman, että tuntisi olonsa kiusaantuneeksi.
Sofi Oksanen on noussut nopeasti suomalaisen kulttuurielämän supertähdeksi. TV1:n tammikuun puolessa välissä näyttämä ohjelma Aleksandr Solzhenitsynistä muistutti, kuinka vielä muutama vuosikymmen sitten ilmapiiri oli toinen.
Viimeiseksi jääneessä haastattelussaan kirjailija kuvailee, kuinka hän riskejä kaihtamatta kirjoitti pääteoksensa, Vankileirien saariston. Siinä hän paljasti Neuvostoliiton Gulagien kauheudet koko laajuudessaan.
Kirjaansa tuleva nobelisti kirjoitti salaisessa turvapaikassaan Etelä-Virossa.
Suomalaisille Solzhenitsynin rohkeassa tarinassa on tunnetusti kiusallinen sivujuonne. Vielä 1974 kustannusyhtiö Tammi jätti Vankileirien saariston suomennoksen julkaisematta, kun se ei saanut siihen Suomen ulkopoliittiselta johdolta lupaa, jota oli nöyrästi pyytänyt.
Ehkä suomalaisilla riittäisikin eniten ammennettavaa yhdestä Oksasen kirjan pääteemasta, häpeästä.
Suomettumisen surullinen malliesimerkki tapahtui kuitenkin kauan ennen kuin minä ja Sofi Oksanen olimme syntyneet.
Joskus ryssävihasyytöksillä on varmasti yritetty tukahduttaa avointa keskustelua neuvostototalitarismista ja suomettumisesta. Mutta joskus – niin, joskus ryssäviha on ihan vain ryssävihaa.
2000-luvulla nyky-Venäjän demokratian tilassa riittäisi ruodittavaa ilman koko kansakuntaan kohdistuvan epäluulon tympeää sivumakuakin.
Veera Luoma-aho
Ehkä kannattaisi lukea tarkemmin.
Martin, Aliiden mies, on kylläkin virolainen - haiseva ja sipulia syövä. Ehkä pikemminkin olisi nähtävä niin, että miehittävän osapuolen eli Neuvostoliiton puolella on niitä haisevia sipulinjyrsijöitä - eivät he välttämättä venäläisiä ole. Ns. pahoja virolaisia kirjassa on ihan riittämiin. Venäläiset eivät siis automaattisesti ole kirjassa pahoja, virolaiset hyviä. Miehittäjän puolella olevat ovat pahoja. Mutta se taas ei ole kansallinen kysymys.
Suosittelen päätoimittajalle myös tietokirjallisuutta. Hyvä valinta voisi olla Antony Beevorin "Berliini 1945".
Hauska muistelo: Beevor kävi jokunen vuosi sitten pitämässä Porthanialla luennon tästä kirjastaan. Siellä joku kysyi, mikä hänen mielestään olisi voinut olla Suomen siviiliväestön kohtalo, jos Kannas olisi -44 pettänyt. Vastaus tuli hetkeäkään epäröimättä: suurin piirtein sama kuin saksalaisen siviiliväestön Puolassa ja Preussissa, naiset raiskataan ja miehet teloitetaan, jos pistävät vastaan. Punatiedostavasta (?) opiskelijayleisöstä nousi ilmoille vaivautuneita hymähdyksiä ja naureskelua. Eihän nyt sentään venäläiset sellaisia...
Sittemmin Beevor ihmetteli suomalaisia oikein HS:n haastattelussa. Kun hän oli maininnut Puna-armeijan tekemistä saksalaisten naisten massaraiskauksista Akateemisen kirjakaupan haastattelussa, niin joku nuori suomalainen nainen oli suuttuneena käynyt huutamaan, että onhan ne tarpeet venäläiselläkin, jenkeillä oli vaan helppoa kun niillä oli rahaa! Tätä ei sivistynyt anglo voinut oikein ymmärtää. Että miten voi olla näin kova tarve suomalaisella naisella puolustella venäläisten sota-ajan raiskauksia.
Tässä vaiheessa lienee myös syytä huomauttaa, että Beevor ei ole mikään huru-ukko, vaan arvostettu ja maltillinen sotahistorioitsija.
Kirja on kuitenkin kaunokirjallinen romaani, joka kuvaa tapahtumia subjektiivisesta
näkökulmasta. Voi olla ettei keskiverto neuvostosotilas ihan niin ikävä ollut, kuin minkälaisena kirjan henkilöt hänet kokevat. Mutta uskoisin toisaalta, että kirjan henkilöiden kokemukset vastaavat aika hyvin sitä, miten Virolaiset oikeasti miehittäjän edustajat näkivät. On luonnollista, että kun ihminen edustaa, jotain niin sairasta ja pahaa, kuin kommunistinen Neuvostovalta oli, niin hänet koetaan itsekin vastenmieliseksi, vaikkei hän henkilönä välttämättä sellainen olisikaan.
Ja eivät Neuvostosotilaat todellakaan ole tulleet tunnetuksi siviiliväestön hyvästä kohtelusta. Valta ja sen väärinkäytön mahdollisuus voi usein tehdä ihan tavallisestakin ihmisestä hirviön.