Valokeilassa: Luen sitä tiedon vuoksi

T:Teksti:

Amerikkalainen kirjallisuuskriitikko kertoi muutama vuosi sitten, että kun ihmiset coctailtilaisuuksissa alkavat hehkuttaa Da Vinci -koodia, hän kysyi heiltä minkä nimisiä Dan Brownin bestsellerin päähenkilöt olivat.
    Aika harva kuulemma muistaa.
    En minäkään muista.

Tom Hanksin tähdittämä elokuvaversio on saattanut muuttaa tilannetta, mutta ei sitä, ettei Da Vinci -koodin vetovoima perustu henkilöhahmoihin. Eikä aika yksinkertaiseen juoneen, miljöiden kuvaukseen, dialogiin tai kirjan rakenteeseen – eikä varsinkaan kieleen.
    Da Vinci -koodista ei tullut jättimenestystä kirjallisten ansioiden vaan sen esittämän Jeesuksen elämänvaiheita koskevan värikkään teorian ansiosta. Poikkeuksellista Brownin teoksessa oli se, kuinka taitavasti hän punoi yhteen teoretisointia ja jännitysjuonta. Juuri tiukan informaation ja salaliittofantasian sulava yhdistäminen teki Da Vinci -koodista kiinnostavan myös niille, jotka eivät usein jännäreihin tartu.

Fiktio, jota luetaan pitkälti ei-fiktion takia, ei ole uusi ilmiö. Parikymmentä vuotta ennen Brown-buumia ihmiset valitsivat usein hyllystä tylsäksi tietämänsä romaanin, koska se sijoittui eksoottiseen paikkaan, johon oli muuten vaikea saada tuntumaa.
    Televisio ja internet ovat vähentäneet reilusti tämäntyyppisen lukemisen tarvetta. Nykyään kiinnostavan ei-fiktiivisen annin pitää olla jotain, mitä pelkät kuvat eivät voi korvata.
    Tässä suhteessa Brownin keväällä suomennettu esikoiskirja Murtamaton linnake on hiukan onneton tapaus. Yhdysvaltain turvallisuusviraston NSA:n taistelua uuden supervaikean salauskoodin kanssa kuvaava kirja ilmestyi alun perin vuonna 1998. Salaustekniikoiden ja tietoliikenteen seurannan ympärillä hääräävä teos tarjoaa niistä alkulämpimiksi seuraavanlaista faktaa:
    ”Anonyymipalvelimet olivat suosittuja internetin käyttäjien keskuudessa, koska moni halusi pitää henkilöllisyytensä salassa. (- – -) Periaate oli sama kuin postilokero-osoitteessa, jonka käyttäjä pystyy lähettämään ja vastaanottamaan postia paljastamatta koskaan oikeaa nimeään ja osoitettaan.”
    Tässä ei ole nykylukijalle mitään uutta, saati kiinnostavaa. Tietoliikennetekniikan ympärille kehitellyt teoriat vanhenevat selvästi nopeammin kuin Jeesuksen elämää tai maailmanlaajuisia salaliittoja koskevat ajatuskehikot. Jälkimmäiset ovat parhaimmillaan ikuisia.

Kyky popularisoida tietoa jännityskirjan raameissa yhdistää monia viihdekirjallisuuden myyntihirmuja.
    Kaikessa käsittämättömässä kömpelyydessäänkin Tom Clancyn teknotrillerit kykenevät tekemään ymmärrettäväksi tekniikkaa hieman harrastaville vaikkapa sen, miten ydinpommi toimii. Silti lukiessa ei tunnu, että olisi joutunut koulun penkille – ei Clancy muuten niin hyvin myisikään.
    Vaikka Scott Turow hallitsee juonenkehittelyn, hänen lakijännäreissään kiinnostaa myös amerikkalaisen oikeusjärjestelmän kuvaus. Sujata Masseyn Rei Shimura -dekkareissa tärkeänä lisätäkynä on mahdollisuus perehtyä japanilaiseen antiikkiin.
    Tiedon syöttäminen sujuvasti on suurempi kirjallinen saavutus kuin korkeakirjallisissa piireissä halutaan myöntää. Jännäreitä lukiessa on aina hauska saada juonen ohessa tietää, miten poliisi, mafia, jalokivikauppa, pörssitiedotus, sarjamurhaaja, neuvostotiedustelu, sanomalehti tai ruumishuone toimivat.
    Siksi kirjojen takakansissa myös kerrotaan näyttävästi, jos kirjailija on joskus työskennellyt teoksen faktamateriaalille uskottavuutta tuovassa ammatissa.
    Myös Murtamattomassa linnakkeessa päästään lopulta käsiksi kiinnostavaan tietoon, kun NSA alkaa etsiä ratkaisua läpitunkemattomalta vaikuttavaan salauskoodiin. Lisukkeeksi lukija saa huippuälykkäät rakastavaiset, salaperäisen tappajan ja jossain vaanivan petturin.
    Kaikkiin näihin tosin törmättiin myös Da Vinci -koodissa.

Kyösti Niemelä

Dan Brown: Murtamaton linnake, suomentanut Raimo Salminen. WSOY 2007. 389 s.

KUVATEKSTI: Tom Clancy kertoo lukijoille, miten ydinpommi toimii.

Kuva © John Earle 2001

KUVATEKSTI: Sujata Masseyn Rei Shimura -dekkarit tarjoavat tietoa japanilaisesta antiikista.

KUVATEKSTI: Dan Brown osaa punoa sulavasti yhteen teoretisointia ja jännitysjuonta. Kuva © Philip Scalia