Margit Sjöroos seisoo Töölönlahden rannassa Finlandia-talon takana. Näkymä lahdelle aukeaa avoimena. Töölössä asuvalle Sjöroosille tämä on tuttua seutua, lenkkimaastoa ja rentoutumisen aluetta.
Nyt Musiikkitalon rakennustyömaalta kuuluu kuitenkin kova kiviporan naputus. Konseptisuunnittelija Sjöroos kääntyy ja katsoo rautatieaseman suuntaan huolestuneena. Radanvarteen nousee pian korkeita toimistotaloja.
”Töölönlahti on keidas keskellä tiheään rakennettua keskustaa. Minua ihmetyttää, miksi se halutaan rakentaa täyteen kerrostaloja”, hän sanoo.
Sjöroos viittaa Stakesin tutkimukseen, jonka mukaan korkeat talot lisäävät ihmisten turvattomuudentunnetta, mikä puolestaan lisää stressiä.
Stressi on Sjöroosin lempipuheenaihe – ja pahin vihollinen.
Sjöroos on tienannut leipänsä jo muutaman vuoden ajan puhumalla arkkitehdeille, sisustussuunnittelijoille ja monille muille keksinnöstään, stressittömän suunnittelun konseptista.
Sjöroosin teesi on, että väärin suunnitellut, aistiärsykkeitä pursuavat ympäristöt uuvuttavat. Uupumuksesta taas seuraa riitoja ja lopulta kärsii jopa luovuus. Arkipäiväisen ympäristön rakennuspalikoina tulisi siksi käyttää pehmeitä valoja, silmäliikettä mukailevia kaarevia muotoja ja rauhoittavia värejä.
Tämän kaiken voi jopa perustella tieteellisesti.
”On kysyttävä, antaako länsimäisen kulttuurin rakennus- ja sisustustapa edes mahdollisuuksia henkiselle hyvinvoinnille? Minun mielestäni ei”, Sjöroos sanoo.
Puhetavassa yhdistyvät sujuvasti ajan hyvinvointihössötys ja myyntinaisen bisneskieli.
Kamppailustressiä vastaan alkoi 1990- luvun lopulla. Sjöroos työskenteli kulttuurintuottajana Jyväskylässä ja Helsingissä. Työtahti oli kova, ja koska lamasta oli vasta selvitty, oli pätkätöistä pidettävä tiukasti kiinni. Burnout oli päivän ilmiö.
Sjöroos alkoi pohtia, olisiko olemassa tiloja, jotka olisi erityisesti suunniteltu ehkäisemään stressiä.
Raskaan työpäivän jälkeen hän olisi halunnut poiketa stressittömään kahvilaan – sellaiseen, jossa ei olisi ollut päällekäyviä valoja, melua tai kovia muotoja.
Koluttuaan internetissä, käytyään professoreiden, tulevaisuudentutkijoiden ja työterveyden asiantuntijoiden luona Sjöroos sai huomata, ettei kahvilaa eikä muutakaan stressitöntä suunnittelua ollut. Koko käsite oli keksittävä itse. Syntyi stress free area -konsepti.
Sen ensimmäinen sovellus oli oikea stressitön kahvila Gastro-messuilla Helsingin Messukeskuksessa keväällä 2004. Mukana oli yhteistyötahoja kahvinvalmistajista astiastojen suunnittelijoihin. Niin valaistus, kalusteet kuin henkilökunnan asutkin oli suunniteltu Sjöroosin vision mukaan. Kahvilan värejä olivat valkoinen, taivaansininen ja vaalea keltainen. Äänimaisema muistutti meren kohinaa.
Kun messut olivat ohi, alkoi hulina. Sittemmin suunnittelija on istunut kymmenissä työryhmissä. Hän on osallistunut kerrostaloalueen suunnitteluun Vuosaaressa, huonekalumalliston tekemiseen ja uuden Saaristokaupungin asuinalueen kaavoitukseen Kuopiossa. Kesken on lukuisia projekteja: hotelleja Tallinnassa ja Pietarissa, yrityspuistoja Helsingissä ja Espoossa…
Sjöroos taisi osua kultasuoneen. Burnouttien aikakaudella hänen aatteensa oli juuri sitä, mitä moni yritys kaipasi julkisivunsa kiillotukseksi.
Suunnittelija itse vakuuttaa, ettei kehitellyt stress free areaa euronkuvat silmissään. Sehän olisi vastoin koko idean ydintä!
Keksintö on nuori , eikä Sjöroos siksi halua puhua sillä tienaamistaan tuloista. Ympärilleen hän on kuitenkin kerännyt jo monta työryhmää, ja kauppa vaikuttaa käyvän. Jopa niin hyvin, ettei stressitöntä suunnittelua tarvitse suunnittelijan mukaan markkinoida. Tuotteella ei ole nettisivuja ja puhelinkin soi aivan omia aikojaan.
Menestys siis tulee ihan vain pyytämättä ja yllätyksenä?
Sjöroosin yhteistyökumppanit vakuuttavat, että nainen osaa kyllä markkinoida taitojaan. Kuopion asuntotoimenjohtaja Hannu Harjunheimo kertoo, että Sjöroos tuli mukaan Saaristokaupungin suunnitteluun aivan omasta aloitteestaan, luettuaan projektista Helsingin Sanomista.
Sjöroos soitti Harjunheimolle ja puhui ”upeasti Saaristokaupungista”. Suunnittelijan kädenjälki ei juuri uuden kaupunginosan pohjakaavassa näy, mutta Harjunheimo kiittelee tämän kykyä tuoda asiansa esille ärsyttämättä muita. Hänen mukaansa stressitön suunnittelu on vielä niin uusi juttu, ettei monen ole helppo hyväksyä sitä.
Sjöroos vakuuttaa, että puhuisi stressittömästä suunnittelusta vaikkei kukaan olisi siitä kiinnostunut. Raha ei ratkaise.
Ja niin se ehkä on: suunnittelija tuntuu olevan aidosti kiitollinen pienestäkin huomiosta, jota keksintö saa osakseen.
Huomion keskipisteenä oleminen ei kuitenkaan aina ole ollut yhtä helppoa. Sjöroos sai nuorena tuta, etteivät kaikki pidä niistä, jotka erottuvat joukosta.
Sjöroos on syntyjään helsinkiläinen, tavallisesta keskiluokkaisesta perheestä, kuten hän sanoo. Isä oli musiikinopettaja. Sjöroos soitti pikkutyttönä pianoa, lauloi, tanssi ja rakasti esiintymistä.
Sjöroos muistaa, kuinka hänen olleessaan kahdeksanvuotias kotiin tuli kirje, jossa sanottiin, että hän herätti koulussa liikaa huomiota. Kirjeen olivat kirjoittaneet Sjöroosin luokkatoverit.
”Kai joku piti minua nättinä. Suuri ihailu ja suuri kateus ovat saman kolikon kaksi puolta”, Sjöroos sanoo. Ääni värähtää lähes huomaamattomasti.
Meno jatkui yläasteella ja lukiossa. Luokkatoverit saattoivat rynnätä tyttöjen vessaan kun Sjöroos oli siellä ja sulkea hänet piiriinsä pilkattavaksi.
”Vain koska jonkun poikaystävä oli vilkuillut minua käytävällä.”
Koulukiusausta se ei kuulemma silti ollut. Sjöroosilla oli aina pari hyvää ystävää, jotka häntä puolustivat. Ja jos sanaharkka kiihtyi, hän pakeni mielikuvitusmaailmaan.
Lukion jälkeen Sjöroos hakeutui opiskelemaan musiikkitiedettä ja teatteritiedettä. Myöhemmin pääaineet vaihtuivat yhteiskuntapolitiikkaan ja viestintään, mutta maisterin papereita hän ei ehtinyt saada. Työelämä vei mukanaan.
Pilvirintama nousee Töölönlahdelle pohjoisesta. Kohta sataa.
Suunnittelija vilkaisee taivaalle ja tiukalle poninhännälle vedetty vaalea tukka heilahtaa. Hän nostaa maasta sinisen marilaukkunsa, josta pilkistää kannettava tietokone.
Sjöroos on rynnännyt Töölönlahdelle kuvattavaksi sopimusneuvotteluista Myyrmäestä. Hänen työpäivänsä kuluvat nykyään liikkeessä: neuvotteluissa, tapaamisissa ja liikennevälineissä. Levähtämiseen ei juuri ole aikaa.
Eikö Sjöroos elä niin kuin saarnaa?
Hyväryhtinen nainen hymyilee ja puistaa päätään.
”Päivät venyisivät vaikka kuinka, jos vain antaisin niiden venyä. Mutta pidän periaatteenani, etten tekisi töitä kuuden jälkeen illalla enkä viikonloppuisin. Ja etsin joka päivä mahdollisuuksia rentoutua hetkeksi tapaamisten lomassa. Käyn vaikka yksin kahvilla tai vain istahdan puistonpenkille ja suljen silmäni.”
Täällä Töölönlahdellakin on hieman liian stressaavaa. Pyörät suhahtelevat ohi hirveää kyytiä ja Mannerheimintiellä jyrisee arkipäivän paluuliikenne.
Siirrytään siis rauhallisempaan ympäristöön, nepalilaisen ravintolan curryntuoksuiseen maailmaan. Täällä Sjöroos tuntee olonsa kotoisaksi. Hyvä ruoka ja mukavat ravintolat ovat eräs hänen tavoistaan rentoutua kiireidensä keskellä.
”Ihmisen aivot, myös minun aivoni, tarvitsevat rentoutumista ja lepoa. Unen aikana käyttömuisti tyhjenee. Unettomuus lisää negatiivista stressiä.”
Tässä sitä taas ollaan. Sjöroosin kanssa on vaikea puhua muusta kuin stressistä. Ja kun hän pääsee vauhtiin, jää haarukka lautaselle. Suunnittelija tiputtelee tilastotietoja, mielipiteitä ja konkreettisia ehdotuksia konsultille sopivana sekasotkuna.
Tähän malliin:
”Negatiivinen stressi edesauttaa sydän- ja verisuonitautien edistymistä, immuniteetin laskua, diabeteksen etenemistä ja altistaa masennukseen. Mihin taas kuolee 800 ihmistä vuosittain, useimmiten oman käden kautta.”
”Designerit puhuvat edelleen suppeasti käytettävyydestä. Minä puhun siitä mikä on ennen ensimmäistäkään esinettä, ensimmäistäkään piirtoa.”
Jos konsultin työtä on puhuminen, on Sjöroos ammatissaan todellinen tekijä.
Ruoka on jo jäähtynyt. Vielä on kysyttävä, mitä Sjöroos ajattelee stressittömän suunnittelun tulevaisuudesta.
”Ihmiset kuolevat, aatteet eivät”, Sjöroos sanoo ylevästi.
”Ja stress free area on aate, joka toivottavasti jää tänne ja kehittyy huomattaviin sovellutuksiin vielä senkin jälkeen kun minun biologinen aikani täällä on päättynyt.”
Jos Sjöroos saisi päättää, olisi Helsinki parinkymmenen vuoden päästä nykyistä avarampi ja luonnonläheisempi kaupunki. Uudet talot eivät nousisi yli neljän kerroksen korkuisiksi, eikä niitä rakennettaisi kaukaa tuoduista materiaaleista.
Tärkeää olisi myös se, että kaupungin ääniympäristöstä tulisi ihmisystävällisempi. Ei enää meluisia katukuiluja, joissa kaiut pomppivat seinästä seinään.
Omasta tulevaisuudestaan Sjöroos ei ole huolissaan, vaikkei stressitön suunnittelu saisikaan pysyvää jalansijaa. Hänellä on muita keksintöjä odottamassa. Ja niitä tulee jatkuvasti lisää.
”Joskus minun pitää jopa pakottaa itseni olemaan keksimättä, että aivoni saisivat levätä.”
Voisi kuvitella, että stressitön suunnittelu on tuote, joka kerää helposti matkijoita. Eikö Sjöroos pelkää, että plagioijien takia häneltä jäävät eurot saamatta?
Ei, hän vakuuttaa itsevarmasti.
”Eivät he voi tietää mitä minulla on pääni sisällä, ja siihen he eivät koskaan pääse käsiksi.”
Ville Seuri
Kuvat Maarit Hohteri
