Pääasia, että on kivaa

Ala-asteella kielten opettajana työskentelevä ystäväni kertoi hiljattain saaneensa omituista palautetta oppilailtaan.

"Ei millään pahalla, mutta sun tunneilla on joskus vähän tylsää", he sanoivat.

Ystäväni oli ällistyneenä selittänyt lapsille, että koulussa piti joskus opetella vaikeita ja tylsiäkin asioita, eikä se aina voinut olla kivaa. Myöhemmin hän kuuli muilta opettajilta, että he saivat samanlaista palautetta omilta oppilailtaan.

"Itselleni ei olisi tullut mieleenkään ala-asteella odottaa, että koulussa on aina kivaa", ystäväni vaahtosi.

Koulussa on nykyisin paljon muutakin, mikä ei olisi viitisentoista vuotta sitten tullut mieleenkään. Jos silloin peruskoululaisille olisi kerrottu, että he voisivat ottaa valinnaisaineeksi musiikin tuottamisen, matkailuitalian tai tiffanylasin valmistuksen, he olisivat varmasti uskoneet rehtorin menettäneen järkensä.

Mutta ovathan nuo aineet kivoja.

Nyt valitetaan sitä, etteivät nuorille kelpaa putkimiehen, LVI-asentajan ja lähihoitajan kaltaiset perinteiset ammatit. Mieluummin opiskellaan media- ja taidealoja, joille on kysynnän mukana perustettu runsaasti uusia opiskelupaikkoja. Viis siitä, että putkimiehenä voisi elättää itsensä toisin kuin äänisuunnittelijana. Pääasia on, että opiskelu on kivaa.

On huolestuttavaa, jos lapset ja nuoret kasvatetaan ajattelemaan, että heidän koko elämänsä on elämysprojekti, jossa koko ajan viihdytään. Kun joskus ei ole kivaa, silloin asiat ovat menneet vikaan, kuten nuo ystäväni oppilaat näyttivät uskovan.

Opettaako kukaan enää lapsille sitä, että ponnistelu ja tylsistyminen ovat joskus välttämättömiä ja niitä pitää osata sietää? Tai että huvit tuntuvat vain mukavammilta, jos niitä on edeltänyt raskas työ?

Jos lapsille ja nuorille yritetään kaikesta tehdä mahdollisimman kivaa ja viihteellistä, millaisia kansalaisia heistä kasvaa? Lyhytpinnaisia, itsekkäitä, vastuuntunnottomia?

En halua edes ajatella.

Maria Mustranta