Kaupunkimaasturi kurvaa eiralaisen Studio Tähtitornin eteen. Autosta nousee tuttu hahmo: Pirkka-Pekka Petelius.
Hänellä on päässään hopeasankaiset aurinkolasit ja kasvoilla syvä rusketus. Päällä on nahkainen prätkätakki ja nuorekkaat farkut, jalassa punaiset nahkalenkkarit.
Ohhoh, apuva-mieshän on melkoinen trendipelle. Ja lähdössä Lappiin, taas.
”Joo, mä olen alppilajifriikki. Käyn pari kertaa vuodessa Alpeilla, vähintään. Kaikki välit käyn jossain täällä Suomessa, vappuna lähden sesonkia päättämään”, kertoo nyt 52- vuotias huumorin suurmies, joka on tällä hetkellä lähinnä tv-sarjoja tekevän tuotantoyhtiö Säihkyn vastaava tuottaja.
Mutta tuottajana häntä ei tunneta vaan näyttelijänä, ennen kaikkea naurattajana.
Ja hyvin tunnetaankin. On myöhäinen ilta vuosia sitten, ehkä jopa yö. Petelius ajaa Lapista kohti etelää. Väsyttää. Jossain Mäntän kohdalla on huoltamo, joka näyttää hyvin rauhalliselta – ehkä siellä voisi juoda rauhassa kupin kahvia? Kassalla on nuori, uninen poika, joka huomaa tutun nimen vasta pankkikortissa. Puna nousee hänen kasvoilleen ja hän sanoo: ”Sä oot nyt lähtenyt tänne.”
Petelius nojaa studion neuvottelutilassa eteenpäin ja räjähtää nauruun.
”Mitä helvettiä tuohon enää sanoo, kun se sano kaiken, mitä siinä oli. Sanoin, että joo, totta.”
Huoltoaseman pojan reaktio on tyypillinen. Julkkiksen nähdessään moni häkeltyy ja ajattelee, että pitäisi sanoa jotain. Helsingissä saa olla aika rauhassa, mutta muualla ihmiset tuijottavat ja katsovat pitkään, pyytävät nimmareita.
”Välillä, jos haluaisi olla pienen hetken ihan rauhassa, on kenkkua, jos joku tulee siihen töriseen. Tekisi mieli sanoa, että menkää nyt vittuun siitä”, Petelius sanoo.
Hän puhuu elävästi. Hän välimerkittää puhettaan kirosanoin ja heittelee pieniä sarkastisia kommentteja ilmaan koko ajan. Tähän tapaan: ”Paisuuko tämä oikein mahtijutuksi? Hyvä, vihdoin!” ja ”mutta tämä kertoo vain minun omasta paisuneesta egostani”.
Kansalaisten kommentteihin hän palaa vähän väliä, eikä ihme. Yleisön pyynnöt ovat välillä outoja. Yksikin aivan vieras nainen pyysi Peteliusta miehensä syntymäpäiväjuhlille laulamaan. Rahaa ei tietenkään ollut tarjolla, mutta hän olisi saanut palkkioksi olla mukana juhlissa.
”Siis kyllähän kekkereissä on kiva olla mukana, ja on kakkua ja kaikkea… Hyväntahtoisiahan nämä ovat, mutta naiiviudessaan niin ällistyttäviä”, Petelius sanoo.
Julkkiksena olo selvästi risoo häntä, vaikka huomio on kehuvaa. Hänen puhelinnumeronsa on salainen ja vaihtuu parin vuoden välein, että humalaiset fanit jättäisivät hänet rauhaan.
Peteliuksen tie koko kansan apuva-mieheksi oli melkoista sattumaa. Hän muutti Helsinkiin vuonna 1975 ja ajatteli alkaa lukea historiaa ja kieliä. Mutta Teatterikorkeakoulu houkutti, ja hän päätti ainakin kokeilla. Kynnys yrittää oli hänelle korkea, ja hän uskoi, ettei osaa mitään. Pääsykokeessa hän kuitenkin tajusi, etteivät muutkaan ole sen valmiimpia ja kaikki jännittävät. Hän pääsi sisään 23-vuotiaana.
Tv:n sketsinikkariksi hänet poimi teatterista Yleisradion ohjelmapäällikkö Kari Kyrönseppä.
”Minä ajattelin, että perkele, en mä nyt niin hauska ole. Mutta hän oli vain nähnyt, että tuossa jätkässä on jotain rauhatonta”, Petelius kertoo.
Hän lisää sanoneensa vahingossa, että haluaa sitten puuttua sisältöönkin. Syntyi Veli Puolikuu, joka nosti Peteliuksen kaikkien tietoisuuteen 1980-luvun alussa. Teatterista ja aiemmista tv-jutuista häntä ei niinkään muistettu. Tv-vitsailu jatkui.
Parhaiten kaikesta on jäänyt eloon Pulttibois- sarjan James Potkukelkka. Siis se avuton reppana, joka kävelee kaupan vain yhteen suuntaan pyörivissä pyöröporteissa liian pitkälle ja jää jumiin. ”A-P-U-V-A!” Yksi sana tarttui kansaan kuin purukumi tukkaan.
Petelius kuulee hahmosta yleisökommentteja edelleen. Tämä ja muut hahmot, kuten Herra 47 ja nunnukamies Naima- Aslak, ovat leimanneet hänet tietyn tyyppiseksi näyttelijäksi, vaikka hän on tehnyt paljon muutakin.
”Luostolla oli muuten myynnissä Naima- Aslakin lemmenkutsu -drinkkejä”, hän myhäilee.
Leima näkyy myös hänen työssään tuottajana. Hänelle tarjotaan paljon huumoriaiheita.
Petelius on kehitellyt omia roolihahmojaan esimerkiksi katsomalla televisiota ja jatkamalla näkemiensä ihmisen tarinaa tai kokeilemalla ja muokkaamalla puhetapoja. Kasvokkain hän ei moista tee. Siis mene kaupassa irvailemaan vieraiden ihmisten eteen ja leikittelemään heidän maneereillaan.
”Siinä voi saada köniinsä. Tosin en minä, joka lyön aika nopeasti takaisin”, hän vitsailee ja nauraa taas päälle. Mutta humoristi-Peteliuksen tuntevat kaikki. On aika tutustua hänen vakavaan puoleensa.
”Ystäväpiirissä hän on hyvin erilainen kuin julkisuudessa. Joskus hauska, ja pientä ilkikurisuutta hänessä on, mutta yhdessä käsittelemme todella vakavasti ja syvällisesti elämän isoja kysymyksiä”, sanoo Peteliuksen kanssa yhteisillä linturetkillä paljon matkannut suurlähettiläs Pertti Salolainen.
Siis linturetkillä? Kökkiikö tämä vilkas ja vitsaileva tyyppi todella puskissa bongailemassa lintuja – niin rauhassa, etteivät linnut pelästy. Voi, kyllä vain. Entiseen kokoomusjohtajaan ja ulkomaankauppaministeriin hän on tutustunut lintuharrastajien porukoissa. Petelius ja Salolainen ovat innokkaita luontokuvaajia ja hyviä ystäviä.
”Rauhallinen ja mietiskelevä mies”, sanoo muusikko Pedro Hietanen, jonka kanssa Petelius on tehnyt yhteistyötä 1980-luvulta asti: muun muassa suoraa Yömyöhä-radioshowta ja läjäpäin levyjä. Viimeksi parivaljakko esiintyi Tarja Halosen presidentinvaalikiertueella.
”Yhdessä me ollaan aika hiljaa ja tuijotellaan. Puheessa on paljon kuivaa huumoria muista ihmisistä”, sanoo puolestaan näyttelijä Vesa Vierikko, tuttu jo Teatterikorkean ajoilta.
Ystävät puhuvat Peteliuksesta lämpimästi ja kehuvat vuolaasti.
”Nopeasti hahmottava näyttelijä, jolla on hyvä rytmitaju”, Vierikko summaa ja kertoo, miten heitä huvittavat katujen ihmispaljoudessa aina samat tyypit. Opiskeluaikoina hän istuskeli usein Peteliuksen kanssa kahviloissa tarkkailemassa ihmisiä. Tarkkailu on jäänyt päälle.
Petelius syntyi Torniossa, mutta missä hän tarkalleen varttui?
”Umpiossa”, hän sanoo ja nauraa taas.
Siis nelivuotiaaksi Kouvolassa ja siitä eteenpäin viereisessä Kuusankosken kauppalassa.
”Jos nyt sanoisin oikein ilkeästi, niin mun elämäni suurin päämäärä oli päästä sieltä pois.”
Nyt ikä on tehnyt tehtävänsä ja suhtautuminen on jo paljon lämpimämpi. Mainitessaan Kuusankosken hänen puheensa hidastuu ja ääni hiljenee.
”Kuusankoski oli muuten tänään uutisissa”, hän sanoo.
Paperitehtaiden irtisanomisten takia, tietenkin.
”Se on sille paikkakunnalle to-del-la iso tragedia.”
Viime vuodet Petelius on ollut sivussa parrasvaloista, tuottajana. Hän ottaa vastaan ideoita, valikoi ja muokkaa parhaista toteuttamiskelpoisia ohjelmia.
Tv-ruudussa hän näkyy Soneran matkapuhelinmainoksessa Helmisen perheen umpiluotettavana isukkina. Kohta alkavassa uutuussarja Mogadishu avenuessa Petelius esittää vakuutusyhtiön ilkeää talousjohtaja Pasasta.
”Erittäin inhottava ihminen, todella vastenmielinen, vittumainen. Mä oikein nautin, kun mä saan olla paha”, hän sanoo.
Kun Petelius puhuu näyttelemisestä, hänen äänensä pehmenee. Hänestä ammatti on hieno, koska näyttelijä saa elää monen ihmisen nahoissa.
”Siinä on itsekin mahdollisuus kehittyä ihmisenä”, hän sanoo hiljaa ja pudottelee viimeiset sanat todella hitaasti. Hänelle näyttelijyys on tapa elää.
Entä onko se aktiivista esilläoloa?
Petelius tuohtuu.
”Toivottavasti ei. Itse asiassa mä inhoon sellaista näyttelijyyttä, että kyllä jumalauta kilometrien päähän näkyy, että nyt tulee näyttelijä. Se on ihan perseestä.”
Myös hömppäjulkisuus saa hänet kimmastumaan. Tavallisesti Petelius varoo haastatteluja ja pysyy työasioissa. Hänellä on kaksi aikuista lasta, mutta kun puhe sivuaa heitä, hän lyö jarrut pohjaan. Ei hänellä ole oikeutta puhua kuin itsestään. Hän sanoo olevansa hankalan ihmisen kirjoissa, koska ei päästä toimittajia kotiinsa.
Mutta nyt näyttelijä-tuottaja Petelius on uusien haasteiden edessä: hän haluaa ohjata minisarjan televisioon. Mielessä on aihe ja toteutustapa, joita hän ei henno antaa kenellekään muulle.
Mutta mikä on tämä tärkeä, tärkeä aihe?
No, oma menneisyys tietenkin. Hän kirjoittaa dramaturgian professorin Harri Virtasen kanssa Ylelle minisarjaa, joka kertoo kymenlaaksolaismiehen tarinan. Projekti on vielä epävarma ja sisältö ja muotokin vasta hahmotteluvaiheessa, mutta Petelius on innostunut. Tarinassa on paljon hänen omia kokemuksiaan ja hänen kasvuympäristönsä ihmisten tapaa ajatella ja toimia.
”Siellä on matala kynnys ryhtyä fyysiseen ja henkiseen väkivaltaan, ja minulla on tästä omatkin kantapääkokemukseni kasvuajoilta.”
Hänen nuoruudessaan hakatuksi tulemiseen ei tarvittu paljoa. 1980-luvulla alueella lähes kymmenen nuorta miestä tappoi itsensä lyhyen ajan sisällä. Osa oli Peteliuksen tuttuja, ja hänen mukaansa kaikki tapaukset selittämättömiä.
Hän on löytänyt yhden selityksen väkivallan perinteelle. Sisällissota oli molemmin puolin hyvin verinen juuri Kymenlaaksossa, ja viime vuonna ilmestynyt Mirja Turusen väitöskirja Kouvolan veripellot kolahti Peteliukseen.
Hän uskoo taustan vaikuttavan kulttuuriin edelleen; selittävän myös osittain, miksi alueella tehdään paljon itsemurhia.
”Siihen on tulossa omia kokemuksiani niin paljon, että haluan pitää tämän itselläni, ohjatakin. Kauhean vaikea selittää sellaiselle, joka ei tajua, mistä sieltä kotoisin olevien ihmisten maailma peilautuu.”
Yhtäkkiä Studio Tähtitornin suuresta salista alkaa kuulua valtavaa töminää. Mitä tapahtuu?
”Siellä on näyttelijöitä ja kommunisteja sekaisin. Kom-teatterilla on harjoitukset”, Petelius sanoo.
Äkkiä hän kääntyy ympärillä häärivän kuvaajan puoleen.
”Ota nyt saatana jo ne kuvat!”
Kummallista, että tämäkin kommentti voi kuulostaa ystävälliseltä.
Elina Venesmäki
kuva Juuso Westerlund
