Sänkyjä myyvän yrityksen mainoskuvassa seisoo aidan edessä kymmenien lampaiden letka, joka kaartuu kaukaisuuteen metsän taakse. Farkkumerkin kuvassa taas on farkkuasuinen naisen alavartalo juuri loikkaamassa aidan yli.
Me tiedämme, että nämä kuvat eivät ole totta. Ne on rakennettu tietokoneen kuvankäsittelyohjelmaa apuna käyttäen.
Journalistista kuvaa, erityisesti uutiskuvaa, tehdään kuitenkin eri säännöillä. Kuvan oletetaan edustavan tilannetta, jossa se on otettu. Siis olevan totta.
Kuvia on manipuloitu niin kauan kun valokuvia on ollut olemassa. Kuvista on poistettu ei-toivottuja henkilöitä, niihin on yhdistelty elementtejä eri kuvista sekä rajaamalla ja lavastamalla kuvia. Mikä oikeastaan on muuttunut, kun valokuva on digitalisoitunut?
”Kuvia voidaan yhdistellä entistä saumattomammin. Se, mikä ennen tehtiin saksilla ja liimaten tehdään nyt pikseleillä, ja lopputuloksesta saadaan entistä eheämpi. Illuusio on siis täydellisempi, ja manipulaatiota vaikea huomata”, sanoo Taideteollisen korkeakoulun Valokuvataiteen laitoksen professori Merja Salo.
Kuvamanipulaatiosta on tullut vakiintunut osa lehtien kuvitusta. Salo uskoo kuitenkin, että pahimmat ylilyönnit tehtiin kuvajournalismin digitalisoitumisen alkuvaiheessa yli kymmenen vuotta sitten. Tuota aikaa hän kutsuu skandaalien historiaksi.
Oppikirjaesimerkiksi on muodostunut vuonna 1994 Time-lehden kansikuvana julkaistu versio murhasta syytetyn filmitähti O. J. Simpsonin poliisiasemalla otetusta kasvokuvasta. Lehden graafikko oli tehnyt kasvokuvasta kuvituskuvan tummentamalla sekä kuvan reunoja että Simpsonin kasvoja. Kohu nousi, kun kilpaileva lehti Newsweek julkaisi kuvan sellaisenaan. Timea syytettiin rasismista.
kuvalähde: Merja Salo: Imageware Timen kannen kuvaa O. J. Simpsonista on käsitelty tummemmaksi. Newsweekin kannessa kuva on vähemmän käsitellyssä muodossa.
Manipuloidun kuvan paljastuminen julkisuudessa sohaisee muurahaispesää. Mediat huolestuvat maineestaan luotettavina uutisvälittäjinä ja kuvatoimituksissa päivitetään eettisen kuvajournalismin pelisääntöjä.
Lehtien lukijat kyseenalaistavat julkaistujen kuvien todenmukaisuuden, ainakin hetken. Manipuloituun kuvaan sovelletaan torakkateoriaa: jos näet yhden, niitä on monta.
Näin kävi Yhdysvalloissa viime vuonna, kun paljastui, että lehtikuvaaja Brian Walski oli yhdistänyt kaksi Irakissa ottamaansa kuvaa yhdeksi luodakseen dramaattisemman vaikutelman. Los Angeles Timesissa julkaistussa, manipuloidussa kuvassa aseistettu brittisotilas näyttää viittovan irakilaisille siviileille. Etualalla seisovalla siviilillä on sotilaaseen anovasti katsova lapsi käsivarsillaan. Huomioarvoltaan samantasoisia kuvia näkee vuosittain kansainvälisessä lehtikuvakilpailussa World Press Photossa.
Kymmenien vuosien uran tehnyt Walski sai potkut. Kirjallisessa anteeksipyynnössä kollegoilleen hän kutsui tekoaan arvostelukyvyn romahdukseksi, johon vaikutti työtehtävän stressaavuus. Hänellä oli kuitenkin voimia rakentaa haluamansa kaltainen kuva ja jättää mainitsematta työstä esimiehilleen.
Kuvamanipulaatiosta puhuminen menee helposti saivarteluksi. Internetin keskustelupalstoilla väitellään jatkuvasti siitä, mikä on asiallista kuvankäsittelyä, missä menevät kuvamanipulaation rajat ja mikä on aito kuva.
Retussilla eli digitaalisella korjailulla tarkoitetaan otetun kuvan muuttamista tekniseltä laadultaan paremmaksi sen sisältöä muuttamatta.
”Teknisistä syistä johtuen kamera ei kykene toistamaan juuri mitään ’oikein’. Esimerkiksi kukaan ei oikeasti näe taivasta koskaan valkoisena puhkipalaneena plänttinä, eikä varjoalue ole oikeasti kenenkään silmissä musta”, kommentoi valokuvaaja Teemu Kuusimurto.
”Jokaiseen kuvaan tehdään säätö, joka muuttaa tummimman pään mustaksi ja vaaleimman pään valkoiseksi. Näin kuvista ei tule harmaita, ellei sitten sitä haluta. Sen lisäksi värit korjataan. Esimerkiksi hehkulampun alla kuvattuna hehkulamppuvärilämpötila tuottaa keltaista, vaikka haluaisin siitä neutraalia. Lisäksi kuvaa usein jyrkennetään, eli tummasta päästä tehdään tummempi ja vaaleasta vaaleampi”, hän kertoo.
Lisäksi kasvoja softataan, jotta iho näyttää tasaisemmalle eivätkä rypyt erotu niin selvästi. Se on myös monien kuvattavien toive.
”Kuvankäsittelyn ideana on usein muuttaa kameran näkemä kuva sellaiseksi näkymäksi, jonka ihmissilmä aivojen avustuksella näkisi.”
Kuvamanipulaatio taas puuttuu kuvan sisältöön poistamalla kuvasta jotain tai lisäämällä siihen merkityksellisiä kuvaelementtejä. Manipuloinnin piikkiin menevät myös kombot eli yhdistelmäkuvat. Niitä tehtiin jo 1920-luvulla, kun henkilöiden päitä istutettiin kuvissa sopivan näköiseen vartaloon.
Kuvakollaasit ovat edelleen juorupalstojen vakioainesta. Yksi harvoista viime vuosina Julkisen sanan neuvostolle tehdyistä kuvamanipulaatiota koskevista kanteluista koski Seitsemän päivää -lehdessä julkaistua kuvaa, jossa Jope Ruonansuu poseeraa exänsä kanssa, ikään kuin sovussa rinnakkain. Kuva oli tehty yhdistämällä kaksi kuvaa.
Neuvosto vapautti lehden, koska sen mukaan manipulaation pystyi tunnistamaan. Neuvosto on viime vuosina tehnyt muitakin kuvamanipulaatiota koskevia vapauttavia päätöksiä, joiden perusteluissa luotetaan lukijan kuvanlukutaitoon.
Kun kuvituskuvassa voidaan irrotella, uutiskuva on useimmille lehdille pyhä. Sitä on verrattu toimittajan lähteiltään poimimiin sitaatteihin. Logiikan mukaan samalla tavoin kuin toimittaja voi valita mitä haastateltavien lauseita jutussaan käyttää, saa uutiskuvaaja rajata kuvaa tai muuttaa sitä teknisesti paremmaksi. Haastateltavien lauseita tai uutiskuvan sisältöä ei kuitenkaan saa muuttaa.
”Uutiskuvat ovat visuaalista historiankirjoitusta, joten niiden kanssa onkin syytä vaalia autenttisuutta”, uskoo Merja Salo.
Helsingin Sanomien kuvatoimituksen päivittäisestä kuvauslistasta huolehtiva Heikki Kotilainen on samoilla linjoilla.
”Kielto on ehdoton: Kuvan asiasisältöön ei saa puuttua. Mitään ei poisteta tai lisätä. Ei edes päästä kasvavaa lipputankoa. Jos tässä ruvetaan lipsumaan, rajaa ei ole ollenkaan.”
Valintoja kuitenkin tehdään jo, kun valitaan miten juttu kuvitetaan. Kuvaustilanteessa kuvaaja päättää kuvakulman, kuvanottohetken, linssin, valotusajan ja aukon. Kuvan valaisun hän on ideaalitapauksessa voinut suunnitella jo etukäteen.
Kotilaisen mukaan kuvaaja ei kuitenkaan saa tehdä kuvaa haluamansa kaltaiseksi.
”Hyvä kuvaaja ei riko tilannetta.”
Myös uutiskuvaan halutaan usein kuitenkin ladata tunnetta vaikkapa kehottamalla lehdistötilaisuudessa taistelevia osapuolia ottamaan lähikontaktin.
”Hyvät herrat, voitteko kätellä toisianne!”
Päivittäin ilmestyvän uutismedian kuvavirta on valtava. Kuvia tulee vakituisilta ja freelancekuvaajilta, kuvatoimistoilta, joskus jopa lukijoilta. Miten lehden kuvatoimitus voi tietää, onko talon ulkopuolelta tulevia kuvia manipuloitu?
”Yritämme valita kuvalähteet, joihin voimme luottaa. Olemme varpaillamme.”
Entä miten lukija voi arvioida, onko kuvaa manipuloitu vai ei? Milloin kannattaa olla epäluuloinen?
”Jos kuva on tarkoitushakuisesti esitetty, sitä saa epäillä. Jos jotakin merkityksellistä asiaa pyritään kuvalla todistamaan joksikin muuksi. Kannattaa myös miettiä luottaako kyseiseen mediaan ylipäätään.”
Kotilaisen mielestä on hyvä, että lukijat ovat tarkkaavaisia. Joskus he ovat jopa liiankin tarkkaavaisia.
Miehen viime tammikuussa ottamassa, Helsingin Sanomissa julkaistussa kuvassa aallot lyövät Uunisaaren sillalla ulkoilijaa korkeampana. Kotilaisen mukaan liika kuvan terävöinti oli saanut lukijaa epäilemään sen aitoutta.
”Olin nähnyt vaivaa, olin märkä ja palelin. Kyllä otti pattiin, kun lukija ei uskonut sitä.”
Hannu Hautalan kirjan kuva oli yhdistelmä kahdesta samasta paikasta otetusta kuvasta. Viiva erottaa kuvan osat toisistaan.
Suomessa kuvamanipulaatiosta on kohkattu erityisesti luontokuvasta puhuttaessa. Myrsky nousi muutama vuosi sitten, kun kävi ilmi, että kuvaaja Hannu Hautalan Luontohetkiä-teoksessa viittä kuvaa oli manipuloitu kertomatta siitä. Kulmakarvoja nostatti kuva, jossa kaksi telkänpoikasta loikkaa peräkkäin alas pesäkolostaan. Kuva oli tehty yhdistämällä kaksi erillistä ruutua.
Suomen Luonnonvalokuvaajien yhdistyksen jäsenten on nykyään ilmoitettava, jos kuvaa on manipuloitu kuvan oton jälkeen. Edelleen hyväksytään kuvaustilanteen rakentaminen etukäteen, kuten eläimien houkuttelu kuvaan haaskalla.
Lehdillä ei ole yhtenäistä käytäntöä manipuloidun kuvan merkitsemiseen. Useimmiten kuvan laitaan laitetaan kuvaajan nimen lisäksi kuvamanipulaation tekijän nimi.
”Ongelma on yhä se, että merkintä osoittaa vain, että kuvaa on käsitelty, muttei kerro mitä kuvalle on tehty”, kiteyttää professori Merja Salo.
Vastuu manipuloidun kuvan tulkinnasta jätetään joka tapauksessa katsojalle.
”Kuvamanipulaatio ei ole ongelma tekijän kannalta, vaan kuvan katsojan kannalta”, uskoo Anna-lehdelle kuvaava valokuvaaja Ari Kakkinen.
”Kaikki on kertomusta. Ongelmia syntyy, jos kuvaa ei osata lukea oikein.”
Julkisen sanan neuvoston Ilkka Vänttinen luottaa kuitenkin lukijoiden kuvanlukutaitoon.
”Suomessa kuvamanipulaatiosta jää heti kiinni. Ihmiset ovat todella tarkkoja.”
Teemu Kuusimurto on samoilla linjoilla.
”Nykyisin ihmiset nostavat kuvamanipulaatiosta kamalaa haloota, koska kykenevät itsekin tekemään sen välttävästi. Mielestäni se oli paljon pahempi juttu silloin, kun kykeneviä manipuloijia oli vain kourallinen. Nykyisin jokainen tollokin tajuaa, että taivaalla lentävä lehmä ei ehkä ole totta.”
Näin tehtiin Palkkasoturit-kansikuva
Myös Ylioppilaslehdessä on julkaistu manipuloituja kuvia. Lokakuussa ilmestyneen lehden kannessa on valokuvaaja Teemu Kuusimurron ottama ja manipuloima kuva.
Työ alkoi tavallisella kuvankäsittelyllä.
”Iskin valkoisen valkoiseksi, mustan mustaksi, laitoin värit kohdalleen ja jyrkensin kuvaa, jottei se näyttäisi niin lattanalta kuin miksi kamerani kenno on sen ikuistanut. Sen jälkeen aloitin manipulaation eli sotkin siihen päälle parisataa kerrosta erilaisia tuhruja ja tahroja.”
Kuusimurto kertoo tehneensä kuvaa iltakuudesta aamuneljään.
”Viimeiset pari tuntia olivat tosin vain hienosäädön hienosäätöä, jota ei kukaan muu siitä pysty näkemään. Se kesti niin kauan, koska en ollut koskaan aiemmin tehnyt vastaavaa kuvaa.”
Vasen kuva on alkuperäinen, ja oikea käsitelty.
Sanna Leskinen
