Toukokuussa 2001 ruotsinkielinen työväenopisto Arbis täyttyi kaikenikäisistä ihmisistä, joiden kasvoilla hehkui innostuksen puna. Suomen Attacin perustamiskokous kokosi juhlasalin ääriään myöteen täyteen ihmisiä. Helsingin Sanomat uutisoi perustamiskokouksen näyttävästi.
Järjestö sai yhdessä viikossa 1 500 jäsentä. Kaikki tiesivät, mikä on Attac: Ranskasta muualle Eurooppaan levinnyt globalisaatiokriittinen liike, jonka lippulaivana oli vaatimus pääoman liikkeisiin kohdistuvan Tobinin veron ottamisesta käyttöön.
Vuonna 2005 moni asia on toisin. Maksavia jäseniä on rekisterissä enää vajaa tuhat, ja uutisissa tai kaduilla Attac ei juuri ole näkynyt pariin vuoteen. Mihin Attac katosi?
Selitys yksi: Media hylkäsi suosikkinsa
Kun syitä Attacin katoamiseen parrasvaloista kysyy aktiiveilta, ensimmäinen selitys on, että valtamedia on hylännyt järjestön.
”Ei Attac ole kadonnut. Se on kadonnut vain mediasta”, sanoo Suomen Attacin puheenjohtaja, professori Heikki Patomäki.
”Alussa media nosti Attacia, vaikka liike ei ollut vielä tehnyt mitään. Aasian talouskriisin jälkimainingit 1990-luvun lopussa ja huippukokousten yhteydessä järjestetyt suuret vastamielenosoitukset lisäsivät yleistä kiinnostusta globalisaatiokriittiseen liikkeeseen.”
Patomäen mukaan Attac toimii nykyään aktiivisesti, mutta globalisaation nykytilaa vastustavat mielenosoitukset ovat vaihtuneet pyrkimykseen kehittää omia vaihtoehtoja. Suomen Attacilla on valuutanvaihtoveroa eli Tobinin veroa ajavan ryhmän lisäksi muun muassa kehitysmaiden velkojen mitätöintiä ajava ryhmä ja kauppapolitiikkaa pohtiva ryhmä. Työryhmät toteuttavat itsenäisiä tempauksia ja pyrkivät herättämään keskustelua tuottamillaan artikkeleilla.
”Suomessa Attac on onnistunut luomaan poliittista, kriittistä kansalaiskeskustelua, mikä on täällä ollut perinteisesti heikoissa kantimissa”, Patomäki arvioi liikkeen saavutuksia – vaikka Tobinin veroa ei olekaan säädetty.
Suuri osa Attacin nykyaktiiveista ja entisistäkin vaikuttajista on sitä mieltä, että Attacia vaivaa vain medianäkymättömyys. Se johtuu heidän mukaansa uutismedian logiikasta. Attac ei ole enää näyttävä uutinen, jonka voi kuvittaa tuhansien ihmisten mielenosoituspätkällä.
Selitys kaksi: Riidat ja työmäärä väsyttivät ydinporukan
Julkisuuden valokeila toi Attacille alussa valtavasti mainosta, mutta se oli myös rasite. Yksi syy nykyiseen näkymättömyyteen onkin alkuaikojen aktiivien väsyminen ja vetäytyminen liikkeestä.
Vuosien 2001 ja 2002 hallituksiin kuulunut sosiologi Eeva Luhtakallio huokaa muistellessaan järjestön alkuaikoja.
”Innostus oli valtavaa, ja mediasirkus pani lisää vettä myllyyn. Ydinjoukkoa oli vain kourallinen, ja jos kansalaisjärjestössä osaa kirjoittaa ja vähän organisoida, niin ajautuu tekemään kaikkea. En ehtinyt tehdä töitä koska tein kansalaisjärjestöä.”
Lisänsä työmäärään toi järjestön erikoisluonne sukupolvia yhdistävänä liikkeenä. Attac houkutteli nuorten lisäksi keski-ikäisiä vasemmistolaisen kansalaisaktivismin harrastajia. Joidenkin seniorien tavat ärsyttivät toimintaa janoavia nuoria.
”Kaiken piti olla hirveän demokraattista. Hallituksen kokoukset kestivät pisimmillään seitsemän tuntia. Tyhjänpuhumistakin oli paljon. 1970-luvun juoksuhaudat ja ristiriidat nousivat esiin joissain vanhemman polven aktiiveissa, ja se haittasi toimintaa”, Luhtakallio sanoo.
Myös toinen silloinen hallituksen jäsen Eric Carver väsyi ristiriitoihin. Attac pyrki puoluepoliittiseen sitoutumattomuuteen, mutta Carverin mukaan puoluevärit nousivat ajoittain liikaa esiin.
”Joillain petti pelisilmä siitä, missä menee puolueen ja kansalaisjärjestön raja. Esimerkiksi SKP:n Yrjö Hakanen käytti vaalimainonnassaan Attacille läheisen Sosiaalifoorumin slogania Toisenlainen maailma on mahdollinen”, historiaa opiskeleva Carver kertoo.
Puoluepoliittisiin riitoihin ja muuhun väittelyyn kului Carverin mielestä liikaa energiaa. Lopulta hänkin jättäytyi luottamustehtävistä.
”Olen pragmatisti ja olisin halunnut vähemmän puhetta ja enemmän tekoja.”
Selitys kolme: Älyllistyminen karkotti nuoret ja massat
Attacin nykyaktiivien mukaan riitainen vaihe on ohi. Järjestön tila pohdituttaa heitä silti. Kun alun ydinjoukko väsyy, ajautuu yhä syvemmälle työelämään tai vaihtaa toiseen järjestöön, uusia aktiiveja pitäisi löytää. Tässä Attac ei ole onnistunut kovin hyvin.
”Uuden polven rekrytoiminen on nyt vaikeampaa”, sanoo Kaisa Eskola, Suomen Attacin varapuheenjohtaja.
”Alussa oli paljon näkyvää toimintaa ja mielenosoitusmatkoja – sellaista action fun -meininkiä. Nyt ei ole ollut samanlaisia suurmiekkareita.”
Attacin veroryhmän vastuuhenkilön Ville- Pekka Sorsan mukaan Attacin toiminta on tarkentunut ja eriytynyt, mikä vaikeuttaa isojen yhteisten kampanjoiden suunnittelua.
”Pelkästään valuutanvaihtoverosta on nykyisin useita malleja, joita pohditaan. Esimerkiksi minä teen paljon töitä veroasioissa, mutta en seuraa niin paljon kehitysmaiden velkaan liittyviä asioita”, hän sanoo.
Sorsan mukaan liike on entistä älyllisempi, mutta suurta yleisöä olisi helpompi houkutella yksinkertaisilla viesteillä ja näkyvillä tapahtumilla.
”Argumentaatiomme on parantunut, mutta eriytyminen heikentää poliittista voimaa.”
Sirpaloituminen on myös maantieteellistä. Attac toimii aktiivisesti yliopistokaupungeissa, mutta pienten paikkakuntien attacilaisista on vaikea pitää kiinni.
Maan virein Attac-osasto on Helsingin Sörnäisten Attac, joka houkuttelee Kallion pienissä asunnoissa asuvia opiskelijoita. Viime syksynä sörkkalaiset ja Helsingin yliopiston Attac järjestivät esimerkiksi globalisaatiokeskustelun, johon osallistui jopa tasavallan presidentti Tarja Halonen.
Myös kansainvälisesti Attac-liike on hajanainen. Sorsan mukaan Briteissä pohditaan erityisesti yksityistämisen ongelmia, ja Saksassa ja Ranskassa painotetaan EU:n palveludirektiiviin liittyviä haittoja.
”Minun mielestäni liike on pirstaloitunut liikaa. Esimerkiksi Euroopan Attacin kokouksessa valuutanvaihtoveroa ei aina edes mainita. Tarvittaisiin lisää koordinaatiota ja jonkinlainen katto-organisaatio”, Sorsa sanoo.
Selitys neljä: Koko globalisaatiokriittinen liike on hiipunut.
Attac ei ole ongelmineen yksin. Suomalaista globalisaatiokriittistä liikettä on vaivannut vaisuus jo muutaman vuoden, sanoo TKK:n yhdyskuntasunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksen tutkija Arto Lindholm, joka väittelee aiheesta tänä keväänä.
”Attac oli osa protestiaaltoa, jonka luovin ja mobilisoivin vaihe oli 1990-luvun lopussa. Tällainen vaihe on emotionaalisesti hyvin kuluttava, eikä se voi kestää kauan, ellei protestista synny todellista vallankumousta. Se taas on hyvin harvinaista”, Lindholm pohtii.
”Useimmissa protestiaalloissa käy myös niin, että toimintataktiikat jakautuvat koviin otteisiin ja niihin, jotka torjuvat kovat otteet. Se on jo merkki protestin hiipumisesta.”
Lindholmin mukaan tämä kysymys hajotti globalisaatiokriittistä liikettä vähintään Genovan kesän 2001 suurmielenosoituksista lähtien.
Lisäksi saman vuoden syyskuussa New Yorkin terrori-iskut vähensivät liikkeen voimaa. Aktivistit eivät halunneet leimautua terroristeiksi, ja mediassa alettiin keskustella globalisaation asemesta turvallisuudesta. Talousalan huippukokouksetkin on alettu järjestää paikoissa, joihin mielenosoittajien on vaikea päästä.
Nyky-Attacin ongelmista ei Lindholmin mukaan voi syyttää itse Attacia, vaan protestiliikkeiden yleistä logiikkaa. Ne hiipuvat ja aikuistuvat.
”Attacista on tullut tympeä lobbausjärjestö, ja se on menettänyt otettaan ruohonjuuritason tyvestä.”
Kaikkia Attacin siirtyminen julkisuuden taka-alalle ei huolestuta. Tamperelaisen kansanedustajan Rosa Meriläisen mukaan Pirkanmaan Attac on ainakin voimissaan. Hänestä kansalaisjärjestökenttään kuuluu aaltoliike.
”Jos kansalaisjärjestöllä ei ole pysyvää toimistoa, sen kuuluukin olla vapaata toimintaa eikä välttämättä päättymätön projekti”, Meriläinen miettii.
”Ei ole itseisarvo toimia Attacin nimissä. Jos samat ihmiset käyttävät aikansa johonkin muuhun järjestöön, niin se ei ole ongelma. Järjestöjä kuolee ja syntyy, ja jokaisen alkuun liittyy aina poikkeuksellista innostusta.”
Aktivismin kentällä Attac säilyy kuitenkin menneisyytensä vankina. Sen tilaa tullaan aina vertaamaan alkuaikojen huumaan. Suurimmasta osasta maan järjestöjä ei tulisi mieleen tehdä juttuja siitä, miksi niistä ei enää uutisoida säännöllisesti.
Pätkätyöläisten puolesta
Prekariaatti.org on perimässä Attacin asemaa aktivistikentän lemmikkinä.
Viime marraskuussa Etelärannassa hämmästyttiin. Joukko nuoria livahti työnantajien keskusjärjestön EK:n komeaan aulaan ja jumppasi siellä vartin. Tapahtuman järjesti Prekariaatti.org-niminen verkosto. Se on aktivistikenttää seuraavien ihmisten mukaan todennäköisin kandidaatti muodikkaaksi, luovaksi ja mediaakin kiinnostavaksi aktivistiliikkeeksi.
Prekariaatti.orgin perustajiin kuuluva historian opiskelija Tapio Laakso kertoo, että verkoston tarkoituksena on nostaa esiin uudeksi työksi kutsutun pätkätyön tai silpputyön tuomaa taloudellista ja sosiaalista epävarmuutta. Etelärannassa jumpattiin, koska se symboloi pätkätyöläisiltä vaadittavaa joustavuutta ja venyvyyttä. Prekariaatti-termi juontaa juurensa romaanisten kielten epävarmuutta tarkoittavasta sanasta.
”On ongelmallista, että sosiaaliturvajärjestelmä ja työvoiman hallinnointi perustuvat yhä näkemykselle, että työntekijä on valkoinen, miespuolinen tehdastyöntekijä, jolla on vakituinen kokopäiväinen työpaikka. On paljon porukkaa, joka ei sovi tähän muottiin”, Laakso sanoo.
Verkosto aikoo järjestää neuvontaa epävarmuudesta kärsiville työntekijöille ja ennen kaikkea nostaa aiheen keskusteluun.
”Oma ehdotukseni on kansalaisten perustulomalli, mutta aiomme kartoittaa konkreettisia uudistuksia, joilla taattaisiin pätkätyöläisten ottaminen huomioon.”
Toistaiseksi verkostossa toimii Laakson mukaan aktiivisesti vasta kymmenisen ihmistä. Yllättävän moni on kuitenkin kuullut siitä.
Kansalaistoimintaan perehtyneen tutkijan Arto Lindholmin mukaan Prekariaatti.org on tyypillinen esimerkki 2000-luvun aktivismista.
”Pätkätyöläisten protesti saattaa olla aktivismin tuleva innovatiivinen vaihe”, Lindholm miettii.
Tutkijasta myös Prekariaatti.orgin toimintamalli – nopealiikkeinen verkosto – kuvaa ajan henkeä.
”Poliittinen aika on lyhentynyt. 1970- ja 1980-luvuilla oli järjestöjä, jotka elivät vuosia ja vuosikymmeniä. Nyt aktivistit kyhäävät nopeasti verkoston, joka myös voi muuttaa kokoonpanoaan tai haihtua nopeasti.”
Prekariaatti.orgin Tapio Laakso vahvistaa, että ryhmä ei edes aio perustaa rekisteröityä yhdistystä.
”En näe lisäarvoa yhdistyksen byrokratiassa. Voimme reagoida asioihin todella nopeasti, kun päätöksiin ei tarvita hallituksen muodollista hyväksymistä.”
Heli Suominen
kuvat Marika Maijala
www.prekariaatti.org
