Heviä nostalgiaa

Kolmen runokokoelman jälkeen Riina Katajavuori on kirjoittanut romaanin. Hevikimmat muistelee 80-luvun onnen-päiviä varsin selväsanaisesti.

Riina Katajavuoren esikoisromaani Hevikimmat kertoo kolmen teinitytön vaiheista 1980-luvun alkupuoliskolla Helsingin Käpylässä, Pohjolankadun, Koskelantien ja Käärmetalon kulmilla. Pinni, Leea ja Anita katsovat kaikkea hevimusiikin läpi, siihen kasautuu koko elämä.

Entä kuinka paljon romaaniin kasautuu 31-vuotiaan Riina Katajavuoren elämää? Ainakin kaikki kirjallisuustiedettä lukeneet tietävät kysymyksen noloksi ja liian monimutkaiseksi. "Runoista ei ole koskaan kysytty, ovatko ne omaelämäkerrallisia", Katajavuori sanoo. "Mulla on suhde sekä Käpylään että hevimusiikkiin."

"Aikaisemmin ajattelin, etten missään nimessä haluaisi kirjoittaa mitään, minkä voisi jäljittää johonkin aikaan ja paikkaan. Sitten yhtäkkiä tuli valaistuminen, että miksi ihmeessä? Sehän on ainoa asia, jolla on jotain merkitystä. Kaikki syvä kirjallisuudessa lähtee henkilökohtaisesta."

Katajavuori mainitsee innoittajakseen myös Kjell Westön romaanin Leijat Helsingin yllä, joka kuuluu viime vuosien harvoihin Helsinki-kuvauksiin suomalaisessa kirjallisuudessa. Käpyläänsä Katajavuori kuvaa kevein vedoin, mäennyppylän tarkkuudella. Paikannimimagia puree.

"Halusin sitoa tarinan oikeisiin katuihin ja paikkoihin, luoda jonkinlaisen mikrokosmoksen. Rakastan tätä kaupunkia niin paljon, että halusin kirjoittaa siitä kirjan", Katajavuori selittää.

Hän toteaa empimättä, että romaanin tekeminen oli projektin kokonaisvaltaisuudesta huolimatta helpompaa, hauskempaa ja nopeampaa kuin runokokoelman kirjoittaminen. Genrekysymystä ­ onko Hevikimmat nuorten vai aikuisten romaani ­ hän ei viitsinyt ratkaista itse.

"Kustantaja sanoi, että tämä on aikuisten romaani. Se on tietysti hauskaa, koska lehdistössä niin sanotut aikuisten romaanit saavat enemmän tilaa."

Mihin katositte, hevarit?

"Van Halen oli tärkeä. Black Sabbath oli toinen. Kuuntelin kyllä paljon esimerkiksi Hendrixiä", Katajavuori selvittää, mutta tunnustaa myös luntanneensa: "Kaivoin levyt esiin ja kävin kirjastossa kuuntelemassa. Luin paljon hevikirjoja, sekä nuorille tarkoitettuja fanikirjoja että akateemisia tutkimuksia, joita on hevimusiikistakin aika paljon. Luin myös kaikenlaista tytöt ja rock -tutkimusta."

Narsistisen nokkelissa pop-piireissä heviä pidetään tyhmänä, mutta tarkkaan ottaen se on yhtä elitististä kuin kaikkein pienimmän yleisön taidemusiikki: faneilta vaaditaan täydellistä antautumista maailmalle, joka on musiikillisesti tiheä ja täynnä tunteita. Kuoleman kuvia vilisevä taide onkin romanttista eskapismia, jonka yhdistäminen johonkin saatananpalvontaan tuntuu hieman köykäiseltä.

Hevi kietoo yleisönsä yhteiseen tunnesfääriin, Katajavuori kertoo. "Nyt kun olen havahtunut tähän aiheeseen, olen huomannut, että joka puolella tulee vastaan kolmevitosia tyyppejä, joilla on Motörhead-, Metallica- tai Kreator-paidat päällä. Niitä on vieläkin katukuvassa, vaikkei niin paljon kuin 80-luvulla. Suomessa on myös suuri Iron Maiden -armeija."

"Kaikki ikäiseni kollegat ja vähän vanhemmatkin sanovat kuuluneensa 80-luvulla punkkareihin. Tuntuu siltä, että punk kuuluu nykyään yhteiskunnallisesti osallistuvien ihmisten vakionuoruuteen", hän jatkaa.

Feministinen loppuratkaisu

"Aioin kirjoittaa siitä oikein pitkän seurannan ikään kuin näyttääkseni, mitä näistä ihmisistä tulee, kuka alkaa mennä tosi deekikselle ja kuka ei. Kirjoitusprosessi vain muokkautui niin, että siitä tuli loppujen lopuksi tällainen viattomuuden ajan kuvaus."

"Kirjan love story, joka on varmaan sen dramaattisin tapahtuma, sijoittuu vasta loppupuolelle, ja sitä ennen siinä on pitkään tiettyä tapahtumattomuutta", Katajavuori toteaa. Pinnin nuoruudenrakkaus sitä paitsi putoaa kuvioista ennen viimeistä sivua, ja Ylä-Käpylän hevikimmat kokoontuvat taas kuulumisineen paikalliseen kuppilaan, Hymyyn.

"Kirjoitin siihen feministisen ja mielestäni onnellisen lopun. Ei ole välttämättä onnellista ruveta styylaamaan noin nuorena, jos seurustelusuhde jatkuu pitkään. Halusin näyttää, miten ne tytöt löytävät sisäisen vahvuutensa. Nehän ovat yrittäneet päästä mukaan kundien maailmaan ja huomaavat päästyään, ettei se ollutkaan sitä, mitä ne olivat kuvitelleet. Oikeasti pojat arvostivat tavallista tyttöä, joka ei tiedä musiikista mitään."

Muutenkin Katajavuoren tekstejä sävyttää kevyt ironia. "Monet ottavat runot per se, eivätkä uskalla nähdä sellaista mahdollisuutta. Se on sääli, sillä varsinkin runoissa on otollista olla julma. Näitä asioita ei kuitenkaan kauheasti ajattele, ne tulevat vaistonvaraisesti", hän mietiskelee. "Mutta tässä romaanissa otin tavoitteeksi ymmärtää kaikkia."

Kultainen 80-luku

"Ei se sentään Tshekkoslovakian miehitykseen tai Lennonin kuolemaan rinnastu, ei minun eikä Pinninkään elämässä. 'Pullamössösukupolvea' mielellään painetaan alas", kirjailija kommentoi. "Muistan kyllä omasta nuoruudestani kylmän sodan uhkan aika hirveänä, mutta en mä sitä tässä kirjassa paljon käsitellyt." 1980-luku on asettunut menneiden vuosikymmenten pötkössä omaksi luvukseen. Siitä on viimein lupa kirjoittaa omistajan elkein eli nostalgisesti.

"Ehkä se on niin yksinkertaista, että nyt kolmekymppisiksi tulleet ihmiset alkavat muistella omaa nuoruuttaan", Katajavuori sanoo. "Ajattelin kirjoittaa myös kymmenen vuoden takaisista asioista, mutta huomasin niiden olevan vielä liian lähellä. Viisitoista vuotta on hyvä karanteeni."

"Sitä maailmaa, missä nykynuoret elävät, en tunne enää ollenkaan", hän lisää hieman alistuneesti. Sitä paitsi 90-lukukin meni jo. Toivottavasti joku muistelee sen joskus talteen, tekstiviesteineen ja Spice Girls -penaaleineen.