Filosofian lisensiaatti Sirpa Tani on humanistisen maantieteen väitöskirjassaan tutkinut merkityksiä, joita elokuvat liittävät kaupunkiin ihmisen elämismaailmana. Tutkimuksessaan Tani on käyttänyt aineistona sotien jälkeisenä aikana tehtyjä suomalaisia fiktiivisiä elokuvia, joiden keskeisenä tapahtumispaikkana on Helsinki, ja joiden kuvaamat tapahtumat sijoittuvat omaan valmistumisajankohtaansa.
Ennen 1960-luvun puoliväliä valmistuneille vanhoille kotimaisille elokuville on tyypillistä jyrkkä hyvän maaseudun ja pahan kaupungin vastakkainasettelu. ”Suomalainen identiteetti liitetään edelleen voimakkaasti maaseutuun”, toteaa Tani, mutta spekuloi mustavalkoisen lähestymistavan johtuneen myös siitä, että suuri osa ihmisistä asui vielä maalla. ”Ehkä elokuvissa haluttiin luoda hahmoja, joihin katsojien oli helppo samaistua.”
Elokuvien tarinat ovat usein matkoja maalta kaupunkiin – ja lopuksi takaisin: viattomat maalaiset joutuvat kaupungissa rappiolle, eikä heitä pelasta kuin paluu maaseudulle. Kaupungeissa maalaisia vetävät puoleensa vapaa-aika, uudet elämäntavat ja materia; tai kaksinaamaisen kaupunkilaisen heinälatoromanssin aikana lausumat katteettomat lupaukset.
”Kaupunkiin liitetyt myyttiset käsitykset kuvaavat sen Raamatusta alkaen uutuuden, vapauden ja edistyksen tyyssijana, mutta samanaikaisesti myös vaarallisena, outona ja todellisuudesta vieraannuttavana paikkana”, kertoo Tani. Elokuvien maalaiset törmäävät väistämättä kaupungin huonoihin puoliin: alkoholismiin, rikollisuuteen, prostituutioon, oman edun tavoitteluun ja valheellisiin ihmissuhteisiin. Rehelliset, ahkerat ja perinteisiä arvoja kunnioittavat maalaiset ovat elokuvien sankareita, jotka pelastuvat kaupungin ansoilta tai pelastavat kaltaisensa takaisin kotiseudulle.
Realistisia kaupunkilaiselämää kuvaavia elokuvia tehtiin hyvin harvoin, poikkeuksena Jack Witikan ”Mies tältä tähdeltä” (1958). Maaseutu-kaupunki -vastakkainasettelun lisäksi Helsinki oli vanhojen komedioiden harmiton kulissi, ja melodraamoissa tai rikosfilmeissä satamien ja syrjäkujien pelottava ympäristö. Kaupunkilaisen Helsinkiä nostivat esiin Mika Waltarin luoman Komisario Palmun rikostutkimuksista kertovat filmatisoinnit.
Uuden aallon aktivistit
Teollistumisen ja kaupungistumisen seurauksena kaupungista tuli suomalaisen elokuvan ja elämän normaali ympäristö. Elokuvateollisuuden kulta-aika oli ohi; massaviihteen valtikka siirtyi televisiolle. Kansainvälisistä virtauksista, mm. ranskalaisen elokuvan uudesta aallosta vaikutteita saaneet nuoret ohjaajat ja käsikirjoittajat synnyttivät suomalaisen elokuvan uuden aallon, joka kesti 1960-luvun puolivälistä 1970-luvun alkuun.
Kaupunkilaiselämää kuvataan asukkaiden arkielämän onnen ja ongelmien kautta. Elokuvissa korostetaan ihmisten aktiivista suhdetta elämismaailmaansa. Huoli muuttuvasta ympäristöstä ja kamppailu inhimillisyyden unohtavaa kaupunkisuunnittelua vastaan korostuu erityisesti Risto Jarvan elokuvissa ”Onnenpeli” (1965) ja ”Mies joka ei osannut sanoa ei” (1975). Jälkimmäisessä Kivimäen (Puu-Vallilan) asukkaat nousevat barrikadeille puolustamaan elinympäristöään purkutraktoreita vastaan.
Uuden aallon elokuvissa ihmisten elämismaailman keskiö sijoittuu kaupunkiin. Elokuvien päähenkilöt eivät riudu kaipuusta maaseudulle, vaan tekevät sinne korkeintaan retkiä kesäisin. Kaupunki-maaseutu -vastakkainasettelu käännettiin jopa ylösalaisin: maaseutu esiteltiin kaupunkilaiselle outona, uhkaavana ja suorastaan vihamielisenä ympäristönä Sakari Rimmisen elokuvassa ”Pilvilinna” (1970).
Arjen ympäristö ja ahdistava ansa
1970-luku oli elokuvan hiljaista aikaa: Jarva jatkoi 60-luvulla aloittamallaan linjalla, muuten elokuvat olivat joko suuren budjetin spektaakkeleja tai kaupallista suomalaista komediaa. Helsinki-elokuvien mielenmaisemat uudistuivat vasta uusissa suomalaisissa elokuvissa 80-luvun alusta lähtien, jälleen nuorten ohjaajien voimin.
”Kaurismäkien ja kumppaneiden rumankauniissa melankolisissa elokuvissa kaupunki kuvataan ahdistavaksi ansaksi, josta lähdetään pois”, Tani tiivistää. Ellei tarinan tähti, oman elämänsä sivullinen, joudu vankilaan tai naimisiin tai kuole, hänen ainoa oljenkortensa ankean arjen tuolle puolen on pako ulkomaille. Muiden elokuvissa kaupunki on luonteva arjen ympäristö; kaupunki ei sisällä mitään voimakkaita latauksia, vaan toimii tapahtumien kulissina, väittelijä toteaa.
”Elokuvien Helsinki on edelleen kantakaupunki, lähiöitä kuvataan muihin Euroopan maihin nähden edelleen vähän”, Tani huomauttaa. Ainoita suomalaisia lähiöelokuvia ovat olleet Jaakko Pakkasvirran ”Vihreä leski” (1968) ja Tapio Suomisen ”Täältä tullaan, elämä!” (1980).
Sirpa Tani toteaa, että ihmisen ja kaupungin suhdetta on vaikeaa tyypitellä uusissa suomalaisissa elokuvissa. Katsetta on vaikeaa tarkentaa lähelle, mutta yhteiskunnan erilaistuminen tuntuu taikapeilin toisella puolellakin. ”Elokuvien Helsingissä elää nykyisin entistä heterogeenisempi joukko ihmisiä”.
Sampo Ruoppila
Kuva: Nico Backstrm
